Menestystä Radiofestareilla

"Radiofestivaalit on täynnä mielenkiintoisia kuuloelämyksiä! Festareilla kerätään yhteen tulevaisuuden äänivelhot ja toimittajataikurit sekä alan konkarit. Festaripäivät tarjoavat radiodokumentti-, kuunnelma- ja juontajakilpailua sekä muuta ohjelmaa!"

-Radiofestivaali.fi

Tänä keväänä Radiofestareilla kilpailtiin ensimmäistä kertaa dokumentti-, kuunnelma- ja juontajakilpailuiden ohella myös nuortensarjassa, johon osallistuivat mm. Hertzilän toimittajat Lotta, Rami, Toni ja Jesse.

Ensimmäisenä festaripäivänä, keskiviikkona 23.4., mitellyn nuortensarjan voitti Lotan työ "Kännykkäriippuvuus", joka käsittelee erityisesti nuorille yleistä riippuvuutta ja sen seurauksia.

Ramin työ "Simon elämänpeli" käy läpi Simo-pojan elämän urheiluselostuksen muodossa ja ansaitsi kilpailussa kunniamaininnan.

Muista Hertzilän toimittajista Toni haastatteli työssään YouTube-harrastajia, eli tutummin tubettajia. Jesse puolestaan otti kohteekseen Torniossa viime syksynä vierailleen koomikko JP Kankaan.

Aikainen mato- & lokkiongelma

Sanotaan, että aikainen lintu madon nappaa. Kuka sitten vie kaikki linnut - aikainen matoko?

Oli kuka vain, oli työnjälki ollut laadukasta, sillä aiottu lintukuvausmatka jäi tuloksiltaan kovin laihaksi.
Kaupunginlahden ruotsinpuoleista rantaa asuttivat aamulla vain muutama sorsa sekä pari telkkää, Haaparannalla joenrannassa tavattavissa oli ainoastaan jokunen lokki.

Ruotsalainen tyttösorsa Kaupunginlahdella

Tässä majailisin, jos olisin joenrannan vesilintu, vaikkapa sorsa.

Koska siipiveikot johdonmukaisesti kieltäityivät yhteistyöstä (ja liittoutuivat hyytävän tuulen kanssa), on hyvää lintukuvagalleriaa vaikea esitellä. Siksipä kannattaakin kertoa, miten huonosta lokista saadaan hyvä (tai ainakin parempi) lokki.

Voisimme totta kai tarjota linnulle psykoterapeuttisia palveluita tarkoituksenamme saada se omaksumaan uusi elämänasenne ja siten halu poseerata kameralla kärsivällisesti ja tyylillä. Vallitsevassa taloustilanteessa kauskantoisempi ratkaisu lienee kuitenkin kuvankäsittelyong- tarkoitan siis -ohjelma.

Alla olevassa alkuperäisessä lokkikuvassa näemme kaukaisen lokin seisomassa likaisen katuvalon päällä. Kuva on myös väreiltään lattea.

Alkuperäinen lokkiongelmakuva - klikkaa isommaksi

Kuvankäsittelyohjelmassa kuvaa voi kykyjensä mukaan virittää haluamaansa suuntaan. Ensimmäinen askel on kuvan rajaaminen tiukemmaksi, jolloin lokki tulee lähemmäksi katsojaa - halusi tai ei. Halutessaan linnun voi myös saada seisomaan suorassa käyttämällä kiertotyökalua, joskin tällöin katulamppu luonnollisesti kasvaa kieroon.

Kuvan värimaailmaa voi parantaa nostamalla hieman kontrastia, jolloin lintu ja lamppu erottuvat taustasta paremmin. Nostamalla värikylläisyyttä vaikkapa vain sinisten sävyjen osalta, saadaan taivas houkuttelevan siniseksi. Halutessaan kuvaa voi myös terävöittää joko kokonaan tai valitsemalla tärkeimmät yksityiskohdat.

Kun kuvan väritys ja terävyys ovat kunnossa, voidaan siirtyä virittämään yksityiskohtia - tässä tapauksessa siis puhdistamaan katulamppua. Lampun pinnalla erottuvat lokinkakkaraidat voidaan häivyttää käyttämällä leimasin- ja laastarityökaluja (eng. clone stamp & healing brush), joiden avulla siis ikään kuin siirretään pikseleitä puhtailta alueilta peittämään likaisia. Jäljen voi tasoittaa käyttämällä sumentavaa työkalua (blur). Samalla periaattella voidaan poistaa myös muita epäkohtia, kuten vaikkapa läikkä lokin rinnassa tai merkki lampun alapinnalla.

Lampun ylä- ja alaosan saumapinnalla olevat keltaiset läikät on vaikea poistaa leimasintyökälulla pilaamatta samalla mustaa saumaa. Ratkaisu on poistaa läikistä keltainen sävy, jolloin ne eivät erotu harmaalta pinnalta. Läikät valitaan valintatyökalulla ja värikylläisyyttä säädetään tällä kertaa vain keltaisten sävyjen osalta - ja näin lamppu on puhdistettu.

Siispä näinkin pienillä ja nopeilla säädöillä ongelmallisesta lokkikuvasta saadaan fiksumpi:

Viritetty lokkikuva - klikkaa isommaksi

Tarinan opetus olkoon siis, että lintujen esiintymiskammoon on olemassa psykoterapian ohella muitakin ratkaisuja. Ratkaisuja kuvankäsittelyyn  ovat taas esimerkiksi Canonin Digital Photo Professional -ohjelmisto, jolla myös raw-kuvien säätäminen on mahdollista. Monimutkaisempaan kuvankäsittelyyn, kuten katulamppujen pesemiseen, työkaluja tarjoaa hyvin monipuolinen ilmaisohjelma Gimp.

Terveisiä Luskulle; en löytänyt piisameja, mutta olen vallannut työpöytäsi ja korjasin Chromen etusivun.

Jesse

Strong is the new skinny?

Olen viime aikoina huomannut ilokseni, että langanlaihuus on hävinnyt pois muodista ja tilalle on tullut vahvan ja lihaksikkaan vartalon ihannointi. Nykyään kaikki kirjoittavat fitnessblogia, käyvät salilla kyykkäämässä ja parhain drinkki on superfoodeilla terästetty heraproteiinijuoma. Ihmisiä kannustetaan syömään terveellistä ruokaa vähintään viisi kertaa päivässä ja kauppojen rahkavalikoimat ovat laajentuneet huomattavasti terveysbuumin myötä. Kuntosalilla käydessäni on ollut mukavaa huomata, että naisetkin uskaltavat nykyään tarttua isoihin painoihin ja yhden kilon käsipainot kelpaavat lähinnä vain ovistoppareiksi. Kaikki tämä kuitenkin kuulostaa liian hyvältä eli terveysintoilustakin löytyy huonot puolensa.

Internetin ihmeellisessä maailmassa törmää jatkuvasti kuviin, joissa hoikan mallin vartaloa verrataan bodattuun bikini fitness kilpailijaan ja kuva on höystetty tekstillä ”Strong is the new skinny”. Sitten keskusteluissa naureskellaan mallin pienelle pyllylle ja kapoisille käsivarsille. Väkisinkin mielessäni herää ajatus, että näytönkö minäkin naurettavalta, koska vatsalihakseni eivät erotu ja leukojakin jaksan vetää pyöreät nollat. On siis ihan hyväksyttävää pilkata hoikkia ihmisiä, mutta jos blogeissa naureskeltaisiin ylipainoisille ihmisille niin sitä pidettäisiin loukkaavana.

Lisäksi tämän hetken kauneusihanne antaa vääristyneen kuvan ihmisen vartalosta. Timmin ja rasvattoman vartalon saa aikaan vain tiukalla ruokavaliolla ja ammattilaisen ohjaamalla treenillä, eikä kenenkään kehittyvän murrosikäisen teinin tulisi ihannoida fitness-kisaajien kisakuntoa, jota ylläpidetään vain hetken aikaa. Arvostan toki heitä, jotka jaksavat treenata tunteja päivässä ja suunnitella jokaisen suupalansa etukäteen. Itse en kykenisi niin kurinalaiseen elämäntapaan ja olen kuitenkin sen verran tyytyväinen omaan ulkonäkööni, että sallin itselleni herkuttelupäivän viikossa.  Joku nauttii diettaamisesta, minä nautin normaalista ruuasta. Ja kuntosalilla käyminenkin on kivaa puuhaa, kunhan ei vain ota sitä liian vakavasti ja muistaa välillä pitää niitä lepopäiviäkin.

Odottelen tässä kuitenkin sitä päivää, että jokainen voisi olla ylpeä omasta vartalostaan. 

Myönnän, että minäkin sorrun joskus arvostelemaan muita, mutta pidän sen tiedon oman pääni sisällä, enkä naureskele kenellekään julkisesti esimerkiksi netissä. Terveysintoilu on löytänyt paikkansa myös minunkin elämässä, mutta en paasaa ihmisille, jotka eivät jaksa käydä juoksulenkeillä tai täytä lautasensa toista puolta salaatilla. Ei se ole minulta pois, jos joku on laiha, toinen lihaksikas ja kolmas muodokas. Eiköhän me kaikki kuitenkin olla ihan yhtä hyväksyttäviä?

-Anna

Matkalla Murmanskin laivastoon

Suomen, Norjan ja Venäjän yhteinen kulttuurillisia raja-aitoja kaatava Connecting Young Barents (CYB)hankkeen nuorten ryhmätapaaminen oli Murmanskissa 3.-6.4.2014
Sone & Miku olivat reissussa torniolaisen Umpisuoli bändin kanssa ja Inari-vahvistusten kanssa.

Murmanskista palattu, muttei palauduttu. Reissu rajan tuolle puolen jättää aina ajattelemisen aihetta pidemmäksikin aikaa kotiinpaluun jälkeen. Aina lähtiessä suomi-kahvia pitää tankata itseensä kymmeniä litroja, koska Venäjällä kahvi ei ole meikäläisittäin kahvia laisinkaan. Rajamuodollisuudet olivat tällä kertaa ehkä kesympiä kuin ikinä aiemmin, ja me sujahdettiin tullin ohi rapiassa tunnissa – ja syvänmeren mietteet alkakoon.

@ Mr. Pink

Vaikka tämä taisi allekirjoittaneella olla viides kerta Murmanskin kaupungissa, niin tällä reissulla kaikki asiat jaksoivat yllättää positiivisesti. Ruoka oli parempaa kuin aiemmin – kadut olivat siistimmät kuin aiemmin – paikalliset tulivat juttusille herkemmin – hotelli oli melkein jopa pähee – äänentasot olivat melkein jopa siedettävät konserttipaikoilla... Olikohan näin tosiaan, vai lieneekö kyseessä lähinnä asenteen muutos? Vaatiko kaiken sen erilaisuuden sisäistäminen useamman käyntikerran? Erilaisuus (tietysti) hyväksyttiin jo ensimmäisellä kerralla, mutta sisäistäminenhän on asia erikseen. Tällä reissulla havahduin yömyöhällä ajattelemasta, että voisin kuvitella tulevani tänne joskus jopa ihan muuten vaan. Se ei ole aikaisemmin käynyt mielen vieressäkään, enkä usko että on vielä hetkeen ajankohtaistakaan – etenkään ilman venäjän kielen taitoista tyyppiä. Eniten otsasuonia rajan tuolla puolen pistää tykyttämään juurikin se fakta, että vain suunnilleen joka viideskymmenes osaa englantia, varttuneempi väestö ei sitäkään vertaa. Kaikki kaupat, kyltit ja ohjeet ovat (luonnollisesti) venäjäksi kirjoitettuja, eikä niistä näin ollen tajua piirun vertaa – ja mitä todennäköisemmin et löydä läheltäsi tyyppiä, joka niitä osaisi sinulle tulkata englanniksi. Tälläkään reissulla emme tavanneet yhtäkään asiakaspalvelijaa, joka olisi osannut englantia – ei ravintolassa, ei kioskeilla, ei edes Murmanskin suurimmassa ostoskeskusessa.

Jan-Migel @ Mr. Pink

Asiakaspalvelijoiden perusilme Venäjällä on aika nyrpeä. En kiellä sitä, etteikö meillä täällä kotomaassakin olisi iso nippu työhönsä leipääntyneitä tyyppejä, mutta Venäjällä asiakaspalvelijoiden perusilme on paikasta ja ajasta riippumatta nyrpeä. Oletuksenahan tässä voisi ajatella, että kun asiakaspalvelija näkee ulkomaalaisen lähestyvän, hän piiloutuu kuoreensa, ja vaikuttaa siksi nyrpeältä. Kenties hän aavistaa, ettei yhteistä kieltä ole, ja sillä tavoin estää kielimuurista johtuvia kiusallisia tilanteita ylipäätään syntymästä. Vaan ei. Uteliaana suomalaisena kysäisin hienovaraisesti eräältä paikalliselta, että eikö asiakaspalvelijoita velvoiteta palvelemaan hymyssä suin? Ei todellakaan, sain naurun kanssa vastaukseksi, ”meilläpäin pidetään yksityiselämä ja julkinen elämä tiukasti erillä toisistaan, ja mukava täytyy olla ainoastaan yksityiselämässä”. Meillä Suomessa asia lienee juuri päinvastoin? Asiakaspalvelijoita (ainakin pääsääntöisesti) pakotetaan palvelemaan hymyssä suin, mutta työpäivän päättyessä asia on toinen. Useimmilla suupielet valahtavat viisitoista kilometriä alaspäin, eikä kukaan pidä sitä yhtään pahana, tai ainakaan mitenkään erikoisena. Meillä on OK olla inhottava muille ihmisille vapaa-ajalla, Venäjällä ei. 

Niin, asiasta toiseen. Pääsisipä jokainen suomalainen bändi joskus esiintymään Venäjälle. Keikkakulttuuri, etenkin yleisön osalta, on ihan eri luokkaa, kuin mitä meillä täällä. Venäläinen yleisö on kannustava ja innostava riippumatta siitä, mitä paskaa lavalla suolletaan. Vaikka mie olisin mennyt lavalle laulamaan suomalaisia kansanlauluja väärästä sävellajista, niin kaikki olis ollu silti aivan täysillä mukana.



Niin, ja mikä parasta – siellä saadaan aina keikkapaikat täyteen yleisöä, riippumatta artistin nimekkyydestä, kun meillä taas juurikin painavin asia lienee se, kuinka suosittu esiintyjä on massakulttuurin mittakaavoilla. Venäläiset silminnähden arvostavat sitä, jos joku tekee jotain heidän eteensä. Tuntuu, että siellä ollaan loputtoman kiitollisia, jos joku edes yrittää jotain.

Ei muuta kuin menolippu Murmanskiin kaikille - meillä kaikilla lienee mukavasti opittavaa nuilta naapureilta.

-Sone