Hei taas pitkästä aikaa Adapterin lukijakunta,
pientä piristystä tylsiin kesäpäiviin. Ei vaineskaan, ihanan lämmin on ollu ja niin pois päin. Aattelin päivittää PK:n, jotta netissä olisi muutakin jännää ku alati vaihtuvat uutiset iltapäivälehtien sivuilla. Kesä on ollut niin antoisan lämmin, että on vaan tehny mieli istua auringossa ja lukea. Varasto on karttunu ja sitä on pakko vähän järjestellä. Mukavaa: varastosta löytyy tavaraa pitkälle syksyyn.
Varaston perukoilta löytyy tällainen aarre: Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa. Kirjan teksti ilmestyi vuonna 1910, jonka mukaan tämän lukemani laitoksen teksti on kirjoitettu ja ehkä hiukan muokattu tähän päivään sopivammaksi. Tämä laitos ilmestyi vuonna 2001 Gummeruksen painamana. Kannessa oli myös maininta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, joka on varmaan vastuussa, että teos on entisöity ja painettu uudestaan. Lisäksi teos kuuluu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan.
Tarkimmat PK-fanit huomasivat tämän: oma toimintatapani on, että joka toinen kerta ilmestyy uusi, joka toinen vanha kirja. Luokittelutapa on että uudet kirjat ovat ilmestyneet vuodesta 2000 eteenpäin, vanhat kirjat sitä aikaisemmin. Tämä kirja tekee poikkeuksen, sillä teksti on tosiaan vanhan kirjan materiaalia, mutta tämä laitos kuuluisi sitten uusien kirjojen joukkoon. Hämmentävää...
Teos sai aikanaan myös hämmentävän vastaanoton. Kirja on oikeasti romaani, mutta sitä vois luulla näytelmäksi, sillä sivut on täynnä vuoropuhelua. Lisäksi Maiju Lassila ei ole oikea henkilö. Kirjan alkuperäinen tekijä oli nimeltään Algoth Tietäväinen, alias mm. Maiju Lassila, Algot Untola ja Irmari Rantamala.
Algoth Tietäväinen (1868 Tohmajärvi - 1918 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Hän syntyi maanviljelijäperheeseen, pärjäsi hyvin koulussa ja kouluttautui opettajaksi. Lisäksi hän toimi puutavarakauppiaana Pietarissa 1900-1905, suurlakon aikaan hän alkoi kirjoittaa lehteen. Hänellä ei ollut onnea rakkaudessa. Tietäväinen taisteli sisällissodassa punaisten puolella ja kuoli vangittuna epäselvissä olosuhteissa. Hän kirjoitti ainakin 6:lla eri salanimellä, muttei koskaan omalla nimellään. Tietäväinen haudattiin ensin joukkohautaan, mutta siirrettiin vuonna 1939 Hietaniemen hautausmaalle.
Kirja kertoo nimensä mukaisesti tulitikkujen hakureissusta. Antti Ihalaisen vaimo on paistamassa leipiä, kun huomaa tulitikkujen loppuneen, ja lähettää miehensä asialle hakea niitä läheisestä naapurista lähes 10 kilometrin päästä. Matkan varrella hän tapaa vanhan ystävänsä Jussi Vatasen, joka itse on matkalla kyseiseen naapuriin kosiomatkalle, ja pyytää Anttia puhemieheksi. Ihalainen suostuu, ja matka onnistuu hyvin. Matkalla takaisin Ihalainen ja Vatanen innostuvat iloissaan juomaan vanhan viinapullon puolikkaan, joka oli aikoinaan jäänyt tuhoisalta juonti-illalta. Hyvällä matkalla humalaan he ehtivät haukkua Vatasen tamman, kehua kylän akat ja mainostaa olevansa matkalla Amerikkaan. Huhut kiertävät ja saavuttavat lopulta Antin vaimon, joka kuulee miehensä päättäneen matkustaa Amerikkaan uuden, nuoremman vaimon toivossa, mutta laiva upposi, ja vaimo on jäänyt leskeksi. Tosiasiassa Ihalainen ja Vatanen löytävät itsensä kylän vankilasta tietämättöminä, mitä on tapahtunut ja miten siitä eteenpäin jatkavat. Matka kotiin saa monia käänteitä ja huvittavia kommelluksia, ettei niille voi kuin nauraa ja voivotella, miten kaikki tapahtuu näille kahdelle toverukselle. Tulitikut sen sijaan jäävät ihan mielen taka-alalle, mutta muistuvat kirjan viimeisillä sivuilla uudestaan.
Annan kirjalle 3 tähteä. Kieli on ihan ymmärrettävää suomea, mutta vuoropuhelu on kerrottu vanhan suomen tapaan, eli toistoa on paljon. Jos vertaa nykypäivän vuoropuhelua ja sen kuvausta kirjallisuudessa tämän teoksen vuoropuheluun, kirja käy äkkiä tylsäksi, mutta samalla herää ajatus: ”Onko ihmiset aikoinaan tosiaan puhuneet tällä lailla?” Teos oli mielenkiintoinen, ja suosittelen luettavaksi samalla lailla kuin moni äidinkielen opettaja suosittelee Aleksis Kiven Seitsemän veljestä luettavaksi. Itse olen ensin nähnyt tästä teoksesta näytelmän, ja suosittelen katsomaan näytelmänkin, mikäli koskaan tulee sellaista mahdollisuutta.
Tässä kaikki tällä kertaa. Seuraavan kerran tapaamme kun koulu alkaa, ellei mitään dramaattista tapahdu. Nauttikaamme siis näistä viimeisistä vapauden hetkistä ja lämmöstä, jonka Ilmatieteenlaitos lupasi meille Venäjän suunnalta. Ja muistakaa: vaikka heinäkuu loppuu, kesää on vielä jäljellä se yksi kuukausi :)
Paula Kronqvist
Lähteet:
