Keskiviikko 8.10.2014
Tänä aamuna ulos mennessäni päätin hankkia iltaan mennessä sateenvarjon - jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Täällä lienee siis tullut syksy. Kuluneella viikolla olen sateenvarjokauppojen suunnittelun lisäksi valmistautunut ensi kesän Suomen vahvin mies -kilpailuihin. Tämänhetkisen arvion mukaan olen erityisen vahvoilla kun kisataan sängyn, pöydän tai keittiön kantamisessa. Treenin ohessa olen myös muuttanut Tukholman pohjoispuolelle Norrtäljeen, mikä ehkä myös osaltaan selittää lajivalintaa.
Löysin viikko sitten Norrtäljestä kalustamattoman yksiön, johon olen nyt saanut kantaa jos jonkinlaista tavaraa ja tarviketta aina astioista alkaen. Mielenkiintoiseksi projektin teki se, että kaikki tavara siirtyi Tukholman poikki reppuun pakattuna linja-autokyydillä. Repun kantaja puolestaan näytti aika ajoin jonkinlaisen kävelevän kioskin ja kilpikonnan risteytykseltä - totta kai kuorman nyt piti olla täysi, kun kerran jotain kannettiin. Tiedättekö muuten, miksi selkärepun sivuilta yleensä roikkuu ne kaksi nauhaa? Aivan, niillä voi kyllä säätää repun olkaimien pituutta, mutta tosiasiassa ne on varmasti liitetty reppuun siksi, että niihin voisi sitoa esimerkiksi kattilan, paistinpannun, toisen repun tai vaikkapa sitten tuolin jos toisenkin.
Lattialla nukkuessa tulee pitemmän päälle kylmä. Siksipä päätinkin astioiden löytymisen jälkeen hankkia sängyn. Kun olin viimein saanut raahattua sen ensin kaupasta bussipysäkille ja sen jälkeen kolmessa eri bussissa Barkarbystä Norrtäljeen, tuli se kyllä illalla tarpeeseen. Sängyn kuljettaminen linja-autossa on muuten vähän kaksipiippuinen juttu: kaupungin halki matkustava punkka toimii kyllä erittäin hyvänä keskustelunavaajana, mutta vaikka kanssamatkustajilla riittikin ihmeteltävää, eivät kaikki bussikuskit aina olleet projektista yhtä mielissään. No, seuraavana päivänä mukana seurannut ruokapöytä tuoleineen ei tuntunut enää ollenkaan niin suurelta haasteelta, kuin voisi äkkiseltään luulla.
Pöydän kanssa matka Ikeasta bussipysäkille olikin muuten oikeastaan jopa hieman helpompi, sillä sitoessani kuormaa kyytiin sattui paikalle kassojen edustaa siivoamassa ollut nainen, joka ihmetteli, miksi en ottanut mukaani huonekalujen kuljettamiseen tarkoitettua laakeaa kärryä. Kuvittelin, että kärryjä ei saisi viedä tavaratalosta parkkipaikkaa kauemmaksi, mutta ystävällinen nainen oli miltei pakata minutkin pöydän seuraksi kärryyn ja lähettää pysäkille. Heillä kun on tapana joka ilta kiertää autolla lähiympäristö ja kerätä löytyneet kärryt takaisin, eikä kuormajuhdan mukaan ottamisesta siksi olisi mitään haittaa. Niitä kun oli kuulemma joskus löytynyt jopa kahden kilometrin päästä Jakobsbergin asemalta saakka.
Kun kalusteet oli sisukkaasti raahattu sisään, luonnollisesti siis talon ylimpään kerrokseen, jäi taas aikaa kaikenlaiseen muuhun, kuten vaikkapa jo tutuksi tulleeseen mielenkiintoisten asioiden havainnointiin: tällä kertaa kunniamaininnan ansaitsee erikoinen hohtava pönttö keskellä erästä puistoa. Otaksun tämän pöntön olleen roskakori, mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi sen kyljessä vilkkui vihreä valo. Etsin jopa taskustani jostain mukaan tarttuneen mainoksen, jonka saisin käydä laittamassa roskikseen, jotta selviäsi, josko se osaisi vaikkapa reagoida roskaan jotenkin. Toivoin, että pönttö olisi luikauttanut vaikkapa kiitoksen, mutta mitään ei tapahtunutkaan. Mikä valtaisa pettymys. Ehkäpä se valo oli siinä vain auttamassa epätoivoisia roskiksenetsijöitä.
Aikaisemmin kerroin, että täällä on paljon käsilaukkuja (selkeästi suosituin merkki vaikuttaisi muuten olevan Michael Kors), joista myös miehet näkyvät kantavan osansa. En silti osannut odottaa, että naiset yrittäisivät tasoittaa tilannetta, mutta jotain sellaista täällä kai on tekeillä - viimeaikaisten havaintojen perusteella he kun ovat ahkeria nuuskankäyttäjiä. Eihän asia siis minulle kuulu, yllätyinpähän vain, kun olen aina tähän saakka kuvitellut, että nuuska viihtyisi paremmin viiksekkään huulen alla. Huonekaluja kantaessani opin muuten muutakin ruotsalaisista - ja vähän suomalaisitakin: mitä eroa siis on ruotsalaisella ja suomalaisella? Ruotsalainen kysyy usein, josko vaikkapa koko keittiötä kadulla perässään raahaava tyyppi sattuisi tarvitsemaan apua. Suomalainen puolestaan väittää aina hallitsevansa tilanteen ja selviävänsä yksin. Täällä taidetaan kuitenkin tietää, että suomalaiseen sisuun ei kuulu pyytää apua ja varmaankin juuri siksi ruotsalainen vaatii saada kantaa ainakin yhden tuolin matkalla seuraavalle pysäkille.
Pientä hauskaa tarjoavat joskus myös erilaiset mainokset vaikkapa metroaseman seinillä. Eräällä asemalla oli rivissä mainoksia, joissa Tukholman kaupunki mainosti yleistä liikuntakorttia, jolla pääsi käyttämään esimerkiksi monia kuntosaleja ja uimahalleja. Iskulauseina julisteissa oli erilaisia käskyjä uida ja treenata enemmän: "Simma mer! Gymma mer!" Viimeisimpänä rivissä oli kuitenkin sarjasta poikkeava määräys: "Finn lyckan i en kanelbulle - löydä onni korvapuustista." Samalla seinällä oli siis paikallisen kioskin mainos pullista, joiden käärepaperissa oli kätkettynä jonkinlainen onnenennustus, kuin kiinalaisissa onnenkekseissä ikään. Mitähän käskyä noudatettiin eniten? Itse en ole kuitenkaan vielä tutustunut korvapuustien ideologiaan kuin sen verran, että olen huomannut niiden olevan usein marketissa tarjouksessa.
Herätessäni ensimmäisenä aamuna uudesta sängyssäni tuli mieleeni muuten yllättäen eräs nainen, joka monen muun vastaantulijan ohella kiinnostui edellisenä iltana kantamuksestani. Hän tahtoi tietää, miksi raahaan moista mukanani ja kerroinkin, että olin muuttamassa. Nainen arveli minun nukkuvan sängyssäni yksin. Sillä hetkellä en miettinyt asiaa sen enempää, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna kahden mentävän parisängyn raahaaminen perille Norrtäljeen se vasta aika temppu olisikin ollut.
Jesse
PS. Ehkäpä joku lukijoista muistaa vielä viime syksyisen juttusarjan matkalta Itävallan Wienistä. Tuolla reissullahan minusta tuli kansainvälinen rikollinen kun mm. kävelin päin punaisia liikennevaloja. Ei se vielä mitään ollut - viikko sitten kävin täällä omenavarkaissa. Kerroinhan muutama viikko aiemmin mystisesti kadulle pudonneista omenoista - nyt niitä oli kypsynyt puissa lisää ja päätin ottaa selvää, josko niistä olisi syötäväksi. Eräänä iltana odotin, että tuli jo pimeä ja salakähmäisesti hiippailin ulos omenapuulle. En kuitenkaan yltänyt oksille ja päätin hakea tikkaat avuksi. Tunsin itseni kuitenkin yhä vieläkin liian lyhyeksi ja lopulta seisoin puun alla tikkailla huitomassa oksia porrasharjalla. Loppujen lopuksi sain saaliiksi yhteensä kolme omenaa.
Matka-adapteri seuraa Nuorisokanava Hertzilän aalloilta tutun Jessen vaiheita tällä kertaa ulkomaankirjeenvaihtajana Ruotsissa. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.
