Paulan Kirjasto 20

Moi kaikki,

taas me tapaamme. Koulut ovat alkaneet jokaisella ja jokainen on jo varmasti päässyt jollainlai vauhtiin. Jotta alusta tulisi vähän jännittävämpi, esittelen teille nyt uuden teoksen.

Kirja on ihan uusi, samoin kirjailija. Sam Christerin Stonehengen perintö on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2012 Suomessa, englannissa sen julkaisi Sphere vuonna 2011 nimellä The Stonehenge Legacy. Kirjassa on 413 sivua ja suomennoksen on tehnyt Seppo Raudaskoski.

Kuva on itse otettu,
pahoittelen huonoa laatua :)

Sam Christer, syntynyt Manchesterissä, on englantilainen kirjailija. Hän jäi orvoksi melkein heti syntyessään ja asui sijaiskodissa 9-vuotiaaksi asti, kunnes adoptoitiin. Hän on televisioalan ammattilainen ja on työskennellyt monilla suurilla mediayhtiöillä mm. johtajana, tuottajana ja juontajana. Hänellä on 3 poikaa ja vaimo. Stonehengen perintö on Christerin esikoisromaani. Oikeudet on myyty jo lähes 40 maahan.

Gideon Chase saa kuulla isänsä tehneen itsemurhan. Hän kumminkin jätti pojalleen kummallisen perinnön: omituinen jäähyväiskirja, kartano, kaikki sen sisältö sekä salahuoneen tutkimukset, päiväkirjat ja muistiinpanot. Gideon saa selville järkyttäviä asioita perheestään sekä Stonehengestä ja siihen liittyvästä uskontoryhmästä. Itsemurhan motiiveja tutkiva rikoskomisaario Megan Baker on hyvin kiinnostunut uhrin Nathaniel Chasen menneisyydestä. Pian hän huomaa, että kadonnen miehen tapaus, itsemurha sekä kaapatun tytön mysteeri eivät voi olla sattumaa. Jokainen tapaus kietoutuu toiseensa. Ja avainsana on Stonehenge.

Kirja saa 4 ja ½ tähteä. Lyhyet kappaleet, ja vauhdikkaat juonenkäänteet pitävät lukijan tiukasti mukana tapahtumissa ja jännitystä riittää. Suosittelen jokaiselle jännitystä kaipaavalle. Itse tartuin kirjaan nimen vuoksi, myönnettäköön, mutta eihän sitä muuten tee löytöjä. Painotan silti samoja asioita kuin kirjailijakin kiitoskirjoituksessaan: kirja on perinpohjin fiktiota.
Jännittääkö? Minua myös. Mutta sen pitemmittä puheitta jätän teidät kirjan pariin. Minä, kun olen teitä muutaman askeleen edellä, puolestani paneudun tiiliskiven (Stephen King – 22.11.63) lukemiseen. Hyvää viikonloppua kaikille ja me tapaamme taas pian.

Paula Kronqvist

Lähteet:

Sam Christer 

Päättäjäisiä ja sulaneita jäätelöitä

Kesä alkaa lähenemään loppuaan. Olemme jo siirtyneet paahteisestä heinäkuusta lähes yhtä paahteiseen elokuuhun. Kesä on ollut kaikessa komeudessaan upea. Olemme saaneet nauttia auringonpaisteesta ihan riittämiin, mutta olemme myös saaneet välillä vähän vettäkin niskaan. Ihmiset ovat saapuneet isoissa ja sankoissa joukoissa paikalle, kun säätkin alkavat pikku hiljaa viiletä. Vesisateen tuoma etu on se, että se tuo mukanaan myös siedettäviä kelejä. Olemme viettäneet ihan rauhallista perusviikkoa, olleet välillä sateensuojassa ja välillä taas avaamassa kenttää. Olemme uhmanneet luontoa harjaamalla lätäköitä ja jahtaamalla tuulen tiputtamia lehtiä. Viikko alkaa kuitenkin lähentyä huippuaan ja päättäjäiset siintävät ihan nurkan takana.

Päättäjäispäivä avautui melko epävarmoissa tunnelmissa. Edellisen yön ukkonen oli tehnyt tepposet ja katkaissut sähköt. Meillä oli siis nyt jäätelöä enemmän juotavassa muodossa kuin syötävässä. Uhrauduimme kuitenkin ja tuhosimme ainakin yhdet jäätelöt suihimme. Tämän jälkeen loput jäätelöt pistettiin jätesäkkiin ja roskiin, pidämme hiljaisen hetken menetetyille herkuille. Duo Cajo aloitteli jo äänien testailua lavalla, kun me teimme sotasuunnitelmaa makkaranpaistosta. Myös kasvomaalauspiste oli taas kovassa käytössä, minä otin hehkeät viikset kuten aina. Pitäähän sitä vähän huijata kun ei kasva omasta takaa. Ajattelin samalla pyytää Austin Powers -tyylisiä rintakarvoja, mutta jätin kuitenkin välistä.

Jostain kaukaa kuului hiukan ukkosen jyrinää joten meidän bändimme aloitti vähän aikaisessa. Samalla kyräilimme taivaanrannan suuntaan ja toivoimme ettei sieltä tulisi mitään pilviä kauheampaa. Olisi hirvittänyt ajatellakin, että päättäjäisemme olisivat vesittyneet (badum tshh). Päivän aikana leikimme hippaa ja pelasimme polttopalloa. Söimme myös makkaraa ja nautimme päivästä. Ripustin valokuvanäyttelynkin esille, jonka olin tosin jo viime päivänäkin sinne pistänyt. Hassua kun en muistanut siitä mainita. Noh, nyt mainitsin ja siellä se on, katsokaa kuvat ja ihastukaa. Päivä päättyi pikku hiljaa kuten muutkin päivät. Onhan tähän kesään nyt saatukin täällä hurjastella ja telmiä niin paljon kuin sielu sietää. Ensi vuonna meillä on taas uudet kävijät, jotka ovat tarpeeksi vanhoja astumaan auton kyytiin ja painamaan alas sitä samaa mäkeä, mitä minäkin kun olin lapsi.

Joni kiittää ja kuittaa, minä aloitan oman koulutieni taas piakkoin. Syksyllä olen hyvinkin mahdollisesti olemassa Radio Hertzilässä sekä ehkä satunnaisissa muissa asioissa, jos niitä nyt sattuu ilmaantumaan. Minä en kuitenkaan katoa, minä piiloudun.

 Ah-niin upea valokuvanäyttely, jatkuu seuraavalla seinällä.

 Olen asettelun ruhtinas ja estetiikan keisari joka ei osaa edes kirjoitta noita sanoja, saati tiedä niiden merkitystä.

 Ohjelmaamme kuului vaikka ja mitä, yllätys pyllätys jäätelöt pyyhittiin kuitenkin yli.

 Duo Cajo ja lavan pystytys.

 Vaat... ei kun siis viikset on mun aatteet.

 Kasvomaalauspöytä on valmiina ottamaan asiakkaita vastaan.

 Artistimme lämmittelee.

 Kasvomaalauspöydän luona käy kuhina

 Ei kuitenkaan niin kova kuhina kuin makkaranapistopisteellä.

 Tänä vuonna liikennepuistossa, ensi vuonna Twin City -festivaaleilla! Duo Cajon esiintyminen

Makkarat meille paistoi ja järjesti Niilo, lähes kukaan ei loukkaantunut makkaroita paistaessa.