Haluan huomauttaa, ettei viikkoa sen suuremmin Helsinki parantanut, vaan se johtui aivan muusta – TYYPEISTÄ.
”Voi jukranpujut” ajattelin, kun junani pysähtyi tiistaina viideltä aamulla Tampereen rautatieasemalle. Ikkunasta näkyi Torni -hotelli, josta olin lukenut luvattomien basehyppyjen vuoksi. ”Voiko tämä olla totta, mä lähden töihin paikkaan, josta en tunne ketään saati mitään”, pohdin tajutessani, että Helsinkiin olisi vain kaksi tuntia junamatkaa jäljellä. Olin menossa töihin Next Step 2.0 messuille SAKKI ry,n talkoolaiseksi. Next Step 2.0 oli koulutusmessu, joka suunnattiin pääkaupunkialueen yhdeksäsluokkalaisille. Matkatessani Helsinkiin tiesin juuri edellä mainitun verran koko tulevasta neljän päivän työrupeamasta.
Pulu lehahtaa ilmaan, säikähdän.
Saavun Helsinkiin kolme tuntia ennen sovittua tapaamista muun ryhmän kanssa. Päätän viedä laukut Helsingin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen ja lähteä kuvailemaan Helsinkiä aamuhämärissä niin ja ruokapaikka aamupalaa varten. Metsästin kameraani kuvaa eduskuntatalosta, kävelin sinne kunnes huomasin sen olevan remontissa ”Ai siksi niillä on ne kokoukset eri talossa” sanon melkein ääneen hämmästellessäni valkoista huppua eduskuntatalon ympärillä. Ruokapaikkaakaan en löytänyt, joten palasin nälkäisenä rautatieasemalle ennen kymmentä. Soitin myös hermostuksissani vanhemmille, että haluan kotiin heti seuraavalla junalla.
Iso joukko tyyppejä, jännittää.
Kymmenen aikoihin siirryin aikataulujen alle ison porukan sekaan. SAKKI ry,n järjestöasiantuntija Sara moikkaakin minua iloisesti ja tiedustelee kuulunko porukkaan. Ilmeisesti. Jännitys alkaa pikkuhiljaa nousta, kun huomaan vajaan 30 hengenporukan, eli lähes kaikki talkoolaiset. Melkeinpä kaikki tuntevat toisensa ja moikkaavat toisiaan juosten vastaan ja halaten. Itse olen ujona ringin ulkopuolella katsomassa tapahtumaa. ”Heillä on kai ollut kovakin ikävä toisiaan”, minä pohdin. Ei mene aikaakaan, kun osa tyypeistä tulee esittäytymään oikein kättelyn saattelemana, tulee tervetullut olo, ja oikeastaan odotan jo ”työpaikalle” siirtymistä. Lähdemmekin pian metrolla kohti rikospaikkaa eli Kaapelitehdasta.
Mä olen Rami Oulusta, Simosta ja Torniosta, ihan ok.
Pääsemme Kaapelille ja meille esitellään messujen tilat, ja muu työryhmä. Tajuan ettei kyse olekaan mistään pienestä, vaikka tämä on ensimmäinen kerta, kun Next Step -messut järjestetäänkin pelinä. Idea lyhykäisyydessään: 3 pelipäivän aikana järjestetään n.4 peliä päivässä. Pelissä ysit jaetaan viiteen ryhmään värien mukaan. Ryhmät kiertävät eri huoneissa rasteja, joissa esitellään erilaisia ammatteja. Ysit antavat Ipad -laitteen ja henkilökohtaisen QR-koodin avulla pisteytyksen jokaisen rastin mielenkiintoisuudelle, ja sen avulla saadaan tietoa, mikä ammatillinen koulutus kiinnostaa ketäkin. Mutta siis, pelaamme päivän aikana myös ryhmäytysleikkejä, sekä nimileikkejä tuodaksemme porukkaa läheisemmäksi ja että tietäisimme kenen kanssa työskentelemme.
Päivä ohi – Rastilaan, jännittää taas.
Ensimmäisen perehdytyspäivän jälkeen lähdimme yöpymispaikkaamme Rastilaan. Pohdin kenen kanssa jaan mökin, sillä siinä oli kuusi paikkaa, poikia kymmenen. Mökkijako oli kuitenkin ok. Olinkin niin väsynyt etten jaksanut lähteä seikkailemaan mökkeihin, vaan nukahdin pöydän ääreen. Niin, yövyimme siis mökeissä. Öitä!
Tämä on SAKKI – hyvää huomenta, väsyttää vähän.
Ensimmäinen pelipäivä kiskaistiin käyntiin aamupalaverilla ja pienellä herättelyllä. Itse olin onneksi suhteellisen virkkuna ylhäällä, mutta muilla ilta tuntui venähtäneen hitusen pitkäksi. Sain metromatkalla Rastilasta Kaapelille kuulla, että tänään tehtävänäni oli osallistua peliin. Alun perin oli siis puhe että olisin ollut juoksumies. Uusi tehtävänanto sai taas perhoset lentelemään, kuka olisikaan väriparini ja osaisinko tehdä toimeani oikein? Suotta jännitin, sillä tehtävä opastettiin minulle tosi hyvin, ja parikin oli mitä parhain. Päivä menikin kysellessä radiopuhelimesta ohjeita ja neuvoessa ysejä. Kuten aiemmin totesin, en tuntenut ketään etukäteen koko jengistä. Pelin aikana tutustuin toki väripariini, mutta myös muihin ryhmänohjaajiin paremmin. Päivä oli todella kiva, vaikka toki pientä säätämistä pelin osalta olikin.
Taivas tummuu ja ilta saapuu, rento.
Messut laitettiin kiinni kuuden pintaan keskiviikkona. Olin pelaamassa päivän aikana kolme kertaa. Sen jälkeen siirryimme ruokailemaan Kaapelitehtaan lähistöllä sijaitsevaan lähikauppakeskukseen, söimme purilaisia. Itse en ennakkoon ajatellut osallistua iltaohjelmaan, sillä ajattelin, etten pääsisi ”jengiin” mukaan ja jäisin yksinäiseksi. Toisin kävi, SAKKI -jengi ottaa porukan sikahyvin vastaan, ja ensimmäisenä päivänä menimmekin yllätykseksemme katsomaan Stella Polariksen improvisaatioteatteria. Lavalla oli mm. Ville Tiihonen. Improvisaatioteatterissa ideana on, että yleisö antaa aiheet esitykseen. Pääaiheena esityksessä oli Amikset, kappaskeppanaa. Esityksen jälkeen lähdettiin takaisin Rastilaan, jossa järjestettiin itse ohjelmaa. Itsekin tunsin kuuluvani porukkaan sen verran, että uskalsin mennä mukaan. Kannatti. Meno oli jees, ja kaikilla oli hauskaa, ainakin melkein kokoajan. Opin myös uuden pelin Mafioson. Suosittelen.
2. päivä 1. työ, rento.
Toinen päivä aloitettiin taukoilemalla, jolloin kävin hieman kuvaamassa messutunnelmaa väriparini kanssa. Myös Innovaatioiden laaksossa oli paljon nähtävää. Pelit sujuivat hyvin, etenkin viimeinen. Viimeisen pelin porukka ansaitsi erityiskiitokset mahtavalla asenteellaan ja hyvällä meiningillä.
Aivan puhki, poikki ja pinoon, väsynyt.
Toisen päivän jälkeen menimme taas syömään ja iltaohjelman kimppuun. Iltaohjelmaksi oli valikoitunut Lasersota. Itse en siihen osallistunut. Jalkani olivat kokeneet jo kolme päivää yhtäjaksoista seisomista ja muutekin väsytti. Päätin lähteä siis yksin metroilemaan ensimmäistä kertaa, mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin Rastilaan. Otin hieman lepoa, ja sitten illemmalla taas katsomaan muiden mökkien menoa. Ilta meni melkein kuin edellinen, sillä pelasimme Mafiosoa. Mökkimeno oli kyllä hieman levottomampaa, kuin edeltävänä päivänä, mutta tunnelma oli silti katossa.
Viimeinen päivä, haikea.
Viimeiseen päivään herättiin pakkaustöihin, ja aamupöpperössä siivosimmekin mökkimme erittäin hyvään kuntoon, ja pakkasimme tavaramme. Lähdimme matkaan kohti viimeistä pelipäivää. Olin suunnitellut lähteväni töistä aiemmin kuin muut, jo ensimmäisen pelin jälkeen, sillä minun olisi pitänyt mennä Nuorten toimittajapäiville nuorisokeskus Happeen. Kun ensimmäinen peli oli ohi, päätin siirtää lähtöäni ruokailun jälkeen, sillä en halunnut lähteä pois. Tunsin oloni erittäin hyväksi, sain uusia tuttuja, joilla ei ollut esim. ennakkoajatuksia minusta ulkonäköni tai kokoni perusteella.
Ruokailuun on hyvä päättää, erittäin haikea.
Ei, en lähtenyt myöskään ruokailun jälkeen, vaan päätin pelata myös myöhemmän pelin. Halusin viettää tuossa porukassa mahdollisimman paljon aikaa, sillä tiesin että lopulta kuitenkin tulisi lähtö takaisin Tornioon, jossa ei minulla kavereita kuitenkaan mitenkään hirveästi ole. Pelasin siis myös toisen pelin. Sitten lopulta jouduin lähtemään, sillä minua patisteltiin saapumaan Happeen. (Myöhästyin lopulta vain 15 minuuttia). Kävin sanomassa pelikentällä ja taukohuoneella heipat kaikille, sekä heittämässä femmat tai kopot jengin kanssa. Osan kanssa jopa halasin. Todella iso juttu mulle. Vakuuttelin kaikille tulevani vielä jonnekkin joskus, ja olen edelleen samaa mieltä.
Ei tippa tapa, innokas.
Nyt istun junassa kirjoittaen tekstini viimeistä kappaletta kuulokkeissani soi Lukas Grahamin 7 Years, joten toivotaan ettei mene liian diipiksi... Täytyy myöntää, että työrundi söi voimia mediatapaamisesta, mutta oli se sen arvoista. Juna-asemalla kirjoittaessani mielessäni oli hieman surua, kohta Helsinki taakse jää, ja Tornio odottaa. Mutta nyt junassa asiaa tarkemmin ajatellessani olen hieman jopa ylpeä itsestäni. Uskalsin lähteä täysin tuntemattomaan porukkaan tuntemattomalle maaperälle. Enkä yhtään kadu. Täytyy myöntää että kirjoittaessani halaamisesta meinasi tippa suolaista vettä tulla silmäkulmastani. Onneksi kukaan ravintolavaunussa istuvista ei huomannut.
Eli siis, kiitollinen.
Rampe kiittää ja kuittaa! Reissu oli upea kokemus, ja varmasti aion jatkaa Sakin toiminnassa niiltä osin kuin vain kynnelle kykenen ja tekemään otetaan. Rohkaisen myös tämän tekstin lukevia ottamaan ilon irti kaikesta, ja kokeilla kaikkea uutta. Jos ei kokeile, ei myöskään koskaan mitään saavuta. Tästä reissusta käteeni jäi kangaskassi, karkkia, muutama uusi Instagram -seuraaja, Facebook -kaveri, mutta tärkeimpänä tosi paljon uusia tuttavuuksia ja mahtavaa fiilistä. Kuten olen aiemminkin todennut, tällä energiapamauksella jaksaa talven yli!
KIITOS Hokis, Simo, Sipsi, Riisi, Vesku, Karim, Otto, JJ, Rico, Markus, Sonja, Sami, Kata, Miika, Davi, Sari, Pinja, Anton, Aki, Ida, Anniina, Johanna, Henna, Henna, Elina, Heidi ja Nita. Sori jos unohdin jonkun, mutta noi tuli suurimmaksi osaksi omasta nimimuistista eli opin ne kuitenkin lopulta :D . Jos tarvitaan hyvä sakki, siihen tarvitaan hyvät tyypit.
Nyt täytyy lopettaa, alkaa kuulumaan kuulokkeista taas surullinen biisi (Wiz Khalifa – See you again) ja näen junan ikkunasta Torni -hotellin. Ympyrä on sulkeutunut.
SAKKI IRTI!
Palataan itse asiaan. Heikkoina hetkinä, kuten tämä (säännöistä lipsuminen on minulla eräänlainen heikkouden merkki, mutta tämä pätee vain itseeni), on tavanomaista aliarvioida itseään, haukkua itsensä pataluhaksi ja ruoskia itseään henkisellä ruoskalla. No, tietyssä mielessä se on aina silloin tällöin terveellistä, mutta alituinen ruoskiminen jokaisen epäonnistumisen jälkeen ei ole hyväksi. Ja parempaa kirjaa tähän vaivaan en voisi suositella kuin Ritva Enäkosken kirjaa Pistä persoonasi peliin.
