tiistai 28. helmikuuta 2017

Karnevaalin huumaa


Hellurei taas piiiiiiiiiitkästä aikaa!

Ensimmäinen kuukausikin on jo mennyt ohi täällä viheltäen ja seuraava vielä edessä. Päätimme lähteä muiden harjoittelijoiden kanssa Cádizissa järjestettävään karnevaalitapahtumaan, jonne ostimme liput paikallisen opiskelijoille ja harjoittelijoille tarkoitetun järjestön kautta. Bussilla matkaa Sevillasta Cádiziin kesti puolitoista tuntia.

Samira ilmoittautui mukaan karnevaaleihin

Roskia hulluna joka puolella alueella

Cádizin karnevaalit on tosiaan joka vuosi 11 päivää kestävä Andalusialainen tapahtuma. Tarkoituksena on pitää hauskaa ja pukeutua hassuihin asuihin. Karnevaaleissa meidän aikana näimme ties miten eriskummallisia asukokonaisuuksia ja hauskoja persoonia.

Lauantaina oleva karnevaalipäivä meidän osalta alkoi kuudelta illalla ja päättyi kolmen aikoihin aamulla (viideltä vasta kotona..). Minulla jäi harmittamaan se, että karnevaalimeininki alkoi ahdistamaan ensimmäisen tunnin jälkeen ja koko ajan sai varoa mihin astuu pullonsirpaleiden ja muun roskan takia. Paraatia emme edes nähneet koko tapahtumassa. Kokemuksena kuitenkin ainutlaatuinen ja vähintään kerran koettava.

 

- Sami Koskimäki -

perjantai 24. helmikuuta 2017

Aloittamisen sietämätön vaikeus

Mitä kun tehtävänäsi on aloittaa kirjoittamaan jotain tekstiä, joka pitäisi julkaista. Minulla kirjoittamisesta ei tule ainakaan yhtään mitään. Siirrän ja siirrän tehtävän aloittamista mahdollisimman paljon, kunnes palautuspäivä on jo umpeutunut tai joku käytännössä pakottaa minut kirjoittamaan jutun. Vaikka olisin kuinka hyvin suunnitellut tekstin ja aiheen päässäni, sen saaminen luettavaan muotoon on käytännössä mahdotonta. Kun alkaa liikaa miettimään sitä, mitä kirjoittaa, ei siitä tule yhtään mitään. Mutta kun sattuu aloittamaan kirjoittamisen samalla, kun ajattelun, saattavat ajatukset siirtyä samaan tahtiin paperille. Yleensä, jos kirjoitan ajatusteni kanssa samaan tahtiin, en muista mitä olen kirjoittanut jo aikaisemmin. Sen vuoksi kirjoitukseni toistaa itseään. Joskus teen sen virheen, että lähden lukemaan tekstiäni ylhäältä alaspäin, jolloin monesti käy niin, ettei teksti enää miellytäkkään, ja pyyhin kaiken pois. Tiedän, että osaan kirjoittaa kohtuu hyvin asiapitoista tekstiä, mutta en uskalla kirjoittaa sitä julkaistavaksi. Itsekriittisyys ei ole hyvästä. Omaa tekstiään ja ajatuksiaan lähtee supistamaan liian helposti sen vuoksi, että miettii, mitä muut ajattelevat siitä. Itsekriittisyys on välillä hyvästä tietyssä mittakaavassa. Täytyykö aina kuitenkaan olla niin itsekriittinen ja rajoittaa omaa elämäänsä sen takia, että miettii aina sitä, mitähän muut ajattelevat tästä ja tästä. Tai voinko sanoa tällä tavalla, koska se eroaa muiden ajattelutavasta. Minä minua nyt pidetään, kun ajattelen omalla tavalla tai pukeudun haluamallani tavalla. Voinko värjätä vaikka hiukseni pinkiksi, koska itse pitäisin siitä, mutta muut ajattelevat sen olevan pahasta. Täytyisi opetella olemaan itselleen armollinen, niin ajatustensa kanssa kuin senkin, että voi pukeutua ja näyttää siltä kuin haluaa välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Opetellaan itsellemme armollisiksi ja tuomaan omia ajatuksia julki. 






Eveliina Huhtala Nuva15

Tutkimusretki mökkipihaan








Kuvat: 

Eveliina Huhtala Nuva15

torstai 16. helmikuuta 2017

Siistiä olla kerhonohjaaja!

Siistiä olla kerhonohjaaja!


Mie aattelin kirjottaa raportin minun omasta työstä, kerhonohjaajana. Mennäänpä asiaan ->

Syksyllä 2015 alotin kerhonohjaaja hommat Tornion seurakunnalla. Pääsin kokkikerhon toiseksi ohjaajaksi. Aika nopeasti sitte alotettiinki työparin kanssa. Meillä oli aluksi iso ryhmä 5-6luokkalaisia. Muistelen, että eka kerta meni hyvin, taiettiin tehä lämpimiä voileipiä ja smoothieta. Siitä se sitte lähti. 


                2015 jouluna koristeltiin pipareita ja pietettiin nyyttikestit. Jokanen sai tuua jotaki herkkua. Tuo päivä oli samalla minun sillosen työparin viiminen päivä tuola kerholla. Sitä kutsu muut hommat. Mutta mie päätin jatkaa, oli se sen verran mielenkiintosta hommaa. Mie olin ihan tuore ohjaaja-opiskelija. Tietenki mie halusin saaha lissää kokemusta ja jatkaa ohjaamista. Aloinki ettiä sitte uutta työparia ja nopeaahan se löytyki.                 
Pannaria & Itsetehtyä marjahilloa

                       Meillä on kerholla lasten kanssa tosi hauskaa! Välillä on laitettu porkkanapiirakkaan koko paketti voita ja joskus pesty perunat tiskiaineella :D Me ei mollata lapsia niitten virheistä ko niistähän ne oppii, ens kerralla muistettaan käyttää vettä tiskiaineen sijaan! Tämä on vähän tämmöstä hehkutusta niin miepä kerron vähän niitä huonoja puoliaki nyt.. Ohjaajana minun pittää olla ajoissa kerholla, huolehtia että kaikki on valmiina ennenkö kerholaiset tulee, huolehtia että kaikille riittää ruokaa maistettavaksi, pitää pysyä kahen tunnin aikataulussa (pääruoka, jälkiruoka, siivous, tiskaus, hartaus) Kaikista pahinta on jos työpari ei pääse sinä päivänä töihin, silloin sulla on yksin 12 kerholaista joista jokanen pyytää ja huutaa apua, ja jokatoisella on käessä puukko tai kuuma paistinpannu, jollaki palanu ruoka pohjaaan tai uuni on vahingossa laitettu liian kuumalle nii on piirakat kärynny.. :D       Ollaanki lasten kanssa sovittu, että puukot ja sakset ojennettaan toiselle terä itteä päin ja porkkanat pilkottaan rauhallisesti, vaikka oliski vähän kiire.

Croisantteja kinkku-juustotäytteellä & mokkapaloja
Yrttisiä kinkkurullia & Ranskanpastilli muffineita

                       Syksyllä 2016 meille tuli uus ryhmä ja tällä kertaa 3-6 luokkalaisia. Kerholaisia tällä hetkellä 12. Sama tila, sama aika, samat ohjaajat, vain eri kerholaiset. Kerhonohjaajana  mie suunnittelen hyvissä ajoin mitä lasten kanssa kokataan, kirjotan reseptit ja hankin ruokatarvikkeet.  Minun tehtäviin kuuluu opastaa ja opettaa lapsille ruuan laittoa. Opettaa uusia reseptejä ja taitoja keittiössä. Meillä opetellaan kans siivousta. Omat jäljet pittää siivota. Me opetellaan tekemään isänpäiväkakkuja, erilaisa piirakoita, lohikeittoja ja vaikka mitä! Kerran lapset halusi piettää synttärit kerholla, niimpä me harjoteltiinki synttäriherkkujen tekemistä.  Kerholla lapset oppii kans pöytätapoja ja kattaamaan pöyän, ne oppii kummalta puolelta tarjotaan ja kummalta otetaan.

       

  Mie suosittelen ja silti kannustan ohjaaja-alan opiskelijoita kokkeilemmaan tätä vaikka ensimmäiseksi ohjaus työksi! Tämä työ antaa yllättävän paljon kunhan muistaa, että ne on vielä lapsia eikä niiltä voi vaatia mahottomia. Meijän ryhmässä on silti niin taitavia kerholaisia, että ne taikoo kohta mitä vaan kahen tunnin aikataulussa.


     Laura Pelimanni

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Minun harrastukseni VPK

Olen harrastanut VPK-toimintaa eli vapaaehtoista palokuntatoimintaa rapiat kaksikymmentä vuotta..kauheeta onko siitä niin kauvan ? Menin mukaan erääseen kerhoiltaan ihan ummikkona halutakseni hyödyllisen ja hauskan harrastuksen. Minulla on aina ollut halu auttaa, kouluttaa ja valistaa arjen turvallisuudesta kaiken ikäisille ihmisille. Päivääkään en ole katunut!

VPK-harrastus on vienyt täysillä mukanaan,olen saanut paljon hyvää koulutusta ja kurssitusta erilaisista asioista - toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa, jossa voi auttaa kanssaihmisiä. Tässä muutama kurssi/ koulutus mainitakseni: turvallisuusviestintä, muonitusta erilaisissa tilanteissa, alkusammutusta, EA, järjestötoimintaa ja kokoustekniikkaa, varautumista eri kriisitilanteissa, henkisen tuen koulutusta ja jopa ampumakurssinkin olen käynyt. Myös leiri-ja retkitoimintakin kuuluu alueellisesti ja koko Suomen laajuisesti.

Kemin VPK-asema on perustettu jo vuonna 1898. Asema toimii sopimuspalokuntana, jossa on neljä eri osastoa: varhaisnuoret-nuoret-naisosasto-hälytysosasto. Itse olen naisosaston jäsen, jossa olen touhunnut monenmoista, toki jokaisessa muussakin osastossamme voi olla toiminnassa mukana. Naisosastomme on perustettu vuonna 1972 eli ihan hyvän ikäisiä ollaan..

Henkilön Aki Särkelä kuva.Ensimmäinen palokunta perustettiin Turussa vuonna 1838, tuon jälkeen ympäri maatamme perustettiin muitakin VPK:ta - tällä hetkellä toimii 15 alueellista vapaaehtoista palokuntaa.
Vuonna 1906 Oulussa perustettiin Yleinen palokunta, jonka nykyinen nimi on Suomen pelastustoiminnan keskusliitto eli SPEK.

Palokuntanaistyö on lähes 3500 naisen harrastus Suomessa, ja ruotsinkielisiä osastoja on n.300 eli meitä on hyvä joukko naisia harrastamassa hyvää ja hyödyllistä toimintaa.


Naistoimintaan ei mitään lähtötasovaatimusta ole, 16-vuotiaat pääsevät mukaan ja yläikärajaa ei ole.
Naisten vahvin osaamisalue on arki-ja asumisturvallisuus, jossa turvallisuus tuodaan ihmisten luo.
Meidän koulutukseemme kuuluu perehdyttäminen, peruskurssi, naisosaston johtajakoulutus ja kouluttajakoulutus. Kilpailutoimintaakin järjestetään - IINES- tulta pyrstön alla on Suomen kilpailu, ja kansainvälinen kilpailutoiminta on CTIF nimeltään.



Viimeisin ja hauskin reissuni olikin palokuntalaisten yhteinen Tulimeri risteily tammikuussa 2017 eli ihan liekeissä oltiin. Risteily seilattiin Turku-Tukholma välillä. Risteily käynnisti koko Suomen palokuntalaisten toiminnan.





Kyseinen risteily olikin jo 20., joka seilattiin. Mukaan oli ilmoittautunut 162 palokuntaa ja n.2500 ihmistä, joita yhdisti sama harrastus tavalla tai toisella. Teemana oli Suomi 100 vuotta sinivalkoinen väriteema ja arvata saattaa, että meno oli todella hauskaa ja riemukasta, ennen kaikkea sai tavata vanhoja ja uusia samanhenkisiä ihmisiä.

Me Kemin VPK:n kuusi leidiä lähdimme reissuun sinivalkoisin siivin ensin Helsinkiin ja sieltä Turkuun. Naureskeltiinkin, että meidän reissu eteni jos minkälaisilla kulkupeleillä; lentokone, taksi, juna, laiva ja linja-auto. Matkailuhan avartaa, sanotaan. Ja sitä se tekikin, eli reissu kesti perjantaista sunnuntaihin, ja siihen mahtui paljon koettavaa ja nähtävää..

Itse panostin teemallisesti värjäämällä hiukset siniseksi, askartelin suomenlippukorvikset ja vaatetukseenkin oli tietenkin panostettava.. Kävin tuttujen, kavereiden ja sukulaisten vaatekaapit lävitse ja hyvähän siitä tuli - sitten vaan tulta päin...tai siis mertapäin..


Eli pitemmittä tarinoitta todeten reissu oli onnistunut ja nyt on hyvä
jatkaa taas uusi VPK kausi vuodelle 2017.


Teksti ja kuvat; Seija Hyyryläinen 

Reissuvideota Benalmadenasta

Kerroin edellisessä blogitekstissä meneväni Torremolinokseen. Kuten otsikosta saattaakin jo päätellä, muistin paikan väärin vaikka lähellä liikutaankin.


Lähdin ystäväni perheen luokse viikonlopuksi (10.-12.2.) viettämään aikaa ja näkemään Benalmadenan maisemia. Oli mahtavaa mennä Sevillasta junalla Malagaa kohti. Vastassa minua odottikin ihana sateinen ilma.

Parvekkeelta näki suoraan Fuengirolaan
Lauantaina kävimme ostoksilla meren lähettyvillä olevissa putiikeissa. Koko ajan tuli vastaan suomalaisia ja olikin mukava kuunnella vihdoin omaa äidinkieltä muilta ihmisiltä.

Reissusta sain jonkinlaista videomateriaalia aikaan.
Katsotaan mitä seuraavaksi tulee kuvattua..





- Sami Koskimäki -

torstai 9. helmikuuta 2017

Videopostausta Espanjasta

Hellurei!

Mie aattelin nyt vihdoin laittaa videopostausta täältä päin.
Sen verran kommentoin videoon liittyen, että ekassa videossa kuvaan mun arkea täällä.




Antakaa palautetta ja mitä toivoisitte seukkiin videoon? 😊

Kuvaan seuraavan videon Torremolinoksessa jos vain sää sallii ulkokuvailuun!

- Sami Koskimäki -

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

SOHVAPERUNASTA HIMOLIIKKUJAKSI


Matkani maratonille alkoi tammikuussa 2012. Tuolloin liikuin vain sohvan ja jääkaapin väliä. Itse asiassa inhosin liikuntaa ja se näkyi vyötäröllä. Muistan, kun olin ostamassa vaatekaupasta paitaa, mutta kaupassa ei ollut riittävän isoa kokoa, joka olisi peittänyt vararenkaat. Kotona nousin puntarille ja suorastaan järkytyin. Painoni oli 90 kiloa.

Olin melkein yhtä leveä kuin pitkä ja notkea kuin rautakanki.Puntarin lukema antoi ajattelemisen aihetta. Jatkaako samaa rataa vai muuttaa suuntaa? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni oikein kunnolla. Aloin käydä iltaisin kävelyllä ja pikaruokaravintolat kiersin kaukaa.

Huomasin vähitellen, että homma etenee, kun taakka kevenee. Puolessa vuodessa olin laihtunut yli 25 kiloa. Ensin juoksin lyhempiä matkoja, mutta pian jäin koukkuun lenkkeilyyn. Suhtautumiseni liikuntaa kohtaan kääntyi ylösalaisin. Enää lenkille lähtö ei ollut pakollista paskaa, vaan pystyin jopa nauttimaan siitä.

Juoksemisesta tuli entistä suunnitelmallisempaa ja aloin asettaa itselleni pitkän aikavälin tavoitteita, jotka halusin saavuttaa. Ensimmäiselle puolimaratonille osallistuin kesäkuussa 2014. Matka tuntui aivan mahdottoman pitkältä, mutta se kannatti. Vaikka juokseminen tuotti tuskaa, oli se sen arvoista.

Monesti ajatellaan, että liikuntaharrastuksen aloittaminen vaatii suuria rahallisia satsauksia. Juoksu on siitä mainio harrastus, että kustannusten kanssa pääsee helpolla. Ainoa mihin kannattaa panostaa kunnolla on hyvät kengät. Muuten varusteiden ei tarvitse olla viimeistä huutoa, vaikka tekstiiliurheilu onkin nykyään muotia.

Tärkeintä on tehdä tietoinen päätös liikunnan aloittamisesta, johon myös tulee sitoutua. Muutos elämäntavoissa lähtee ihmisestä itsestään. Syitä liikunnan harrastamiseen on monia: yksi liikkuu jaksaakseen paremmin arjen askareissa, kun taas toinen haluaa haastaa kehonsa maksimaaliseen fyysiseen rasitukseen. Joka tapauksessa liikunta antaa iloa elämään ja onnistumisen kokemuksia.

Maratonille valmistautuminen on prosessi, joka vaatii paljon toistoja ja pitkiä lenkkejä. Tällä hetkellä juoksen 50-100 kilometriä viikossa 15-25 kilometriä kerrallaan. Maratonin aikana juoksija ottaa noin 40 000 askelta, joista jokaisella jalat liikuttavat kehon koko painoa. Jalkojen lihakset ja nivelet joutuvat nopeiden iskujen kanssa koville. Sellainen määrä iskuja lantion, polvien ja nilkkojen kautta välittyvänä voi aiheuttaa niveliin kovia kipuja.

Kesällä 2015 juoksin kolme puolimaratonia ja yritin ensimmäisen
kerran juosta kokonaisen maratonin, mutta kehosta loppui potku 28 kilometrin kohdalla. Vuotta myöhemmin pääsin jo 35 kilometriin, kunnes iski rajut jalkakrampit. Viimeistään silloin ymmärsin kehonhuollon merkityksen rasitusvammojen ehkäisemisessä.

Kestävyysjuoksussa elimistön tulee olla valmis pitkäaikaiseen voimantuottoon.
Lihasten pitää kestää rasitusta ja kevyt ruumiinrakenne on eduksi. Raskaan fyysisen suorituksen jälkeen on varattava riittävästi aikaa kehon palautumiselle.

Lihakset vaurioituvat, kun lihassäikeet ohenevat ja repeytyvät, elimistölle se on kuin tulehdustila, josta toipuminen vie aikansa. Juoksijalla täytyy olla riittävä hapenottokyky, jotta lihakset toimivat tehokkaasti.Tärkeää on myös juosta taloudellisesti. Mitä pidempi matka sitä tärkeämpää on säädellä juoksurytmiä varsinkin matkan alkuvaiheessa, jotta keho lähtee niin sanotusti käyntiin.
Jos juoksemisessa tulee seinä vastaan, se tarkoittaa, että hiilihydraatit on käytetty loppuun. Sen jälkeen elimistö alkaa käyttää kehon rasvaa energiana. Nestehukka pienentää veren tilavuutta. Raskaasta työstä tulee vielä raskaampaa, koska sydämen täytyy pumpata kovemmin verta kaikkialle elimistöön.

Useasti juoksua harrastetaan oheisliikuntana jonkin toisen urheilulajin rinnalla. Juoksu on täyttä lihastyötä siinä missä muukin urheilu. Juoksu on laji, joka vaatii hyvän peruskunnon lisäksi vauhtikestävyyttä. Kestävyysjuoksussa, ennen kaikkea maratonissa, tarvitaan lisäksi päämäärätietoisuutta ja psyykkisiä voimavaroja.

Käyn kuntosalilla pari kertaa viikossa, jotta saan riittävää voimakapasiteettia etenkin ylä- ja keskivartaloon. Juokseminen helpottuu, kun kehoa rasitetaan kokonaisvaltaisesti. Vatsa- ja selkälihakset antavat tukea lantiolle ja jaloille, jolloin juokseminen on taloudellisempaa. Lisäksi harrastan uintia, hiihtoa ja pyöräilyä, koska on tärkeää ylläpitää monipuolisesti raajojen liikeratoja.

Olen vuosien varrella oppinut kuuntelemaan kehoa ja sen viestejä. Aiemmin harjoittelin verenmaku suussa ja rankaisin itseäni epäonnistumisista. Lepopäiväkin oli täysin tuntematon käsite. Varsinkin ruokavalion suhteen olin todella ankara itselleni. Nykyään en laske kaloreita ja punnitse jokaista ateriaa. Pääasia on, että olen terve ja voin hyvin. Enää pienet vastoinkäymiset eivät lannista minua, sillä tiedän mitä haluan.




Teksti ja kuvat: Ari-Pekka Alafrantti