Paulan Kirjasto 15

Heippa kaikki blogin lukijat,
viimeinen rysäys ennen kunnollista joululomaa. Paulan Kirjastokin jää ansaitulle lomalle. Se ei silti tarkoita etteikö kirjoja ahmittais mahan täydeltä. Tämän kertainen kirja onkin varsinainen pommi. Tällaista ei ole ennen nähty PK:ssa saatikka Adapterissa. Tämä kirja on yllätys, tämä kirja on jymy-yllätys, tämä kirja on kaikenkattava kertomus, tämä kirja on... elämänkerta.

Huhuu? Lähtikö taju? Pärjäätkö?? No hyvä. Ei tämä niin shokeeraavaa kumminkaan ole. Tämä elämänkerta kertoo meidän omasta Lapin pojasta: Timo K. Mukasta. Itse kirjan on kirjoittanut Erno Paasilinna, joka sattui olemaan Mukan ystävä. Kirjan on kustantanut WSOY vuonna 1988 ja sivuja on huikeat 222. Eli ei mikään paksu kirja. Eipä sillä, ei siinä olis ollu paljon kerrottavaakaan Mukan elämästä.

Kuva lainattu netistä täältä.

Mukka eli nimittäin vain 28-vuotisen elämän. Hän syntyi evakkomatkalla Bollnäsissä, Ruotsissa 1944 ja kuoli Rovaniemellä Lapin keskussairaalassa 1973. Hän oli kirjailija, runoilija ja taidemaalari. Hänen merkittävämmäksi teoksekseen on noussut hänen esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu. Muita teoksia on mm. Tabu (1965), Koiran kuolema -novellikokoelma (1967) ja Kyyhky ja Unikko (1970). Mukan kotitalo, Mukkala, sijaitsee Orajärvellä Pellossa. Mukka kärsi koko elämänsä ajan köyhyydestä, mikä vaikutti hänen elämäänsä radikaalisti. Hänen voimakkaat elämäntavansa ja ainainen stressi tulevien teosten suhteen eivät tuottaneet hänelle julkisuutta vaan pikemminkin halveksuntaa ja ihmetystä. Häntä ei paljoa arvostettu kuin vasta hieman ennen kuolemaansa, kun hän alkoi saada taiteilija-apurahoja eri järjestöiltä. Mukka eli koko ajan puutteessa ja muutti aina ongelmiaan pakoon ja inspiraation perässä paikkakunnalta toiselle. Torniossa hän ei kylläkään koskaan asunut.

Erno Paasilinna (1935-2000) oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Ja kyllä, hän on sukua Arto Paasilinnalle: he kummatkin kuuluvat Paasilinnan veljesten kirjailijoihin. Hänen esikoisteoksensa on Kylmät hypyt (1966). Muita teoksia kirjailijalla on Synnyinmaan muistot (1973) ja Yksinäisyys ja uhma: Esseitä kirjallisuudesta (1984, Finlandia-palkinto 1984). Kirjailijan teoksia on käännetty ainakin 13:lle eri kielelle. Tunnustuksia on sadellut toistakymmentä mm. Aleksis Kiven palkinto 1996, Eino Leinon palkinto 1984 ja Valtion kirjallisuuspalkinto 1971 (satiirikokoelmasta Alamaisen kyyneleet).

Kirjalle 3 ja ½ tähteä seuraavin perustein: mielenkiintoinen, silmiä avaava, uskottava, hämmästyttvä, yllättävä. En olisi uskonut moista Mukasta. Kirja oli kaikin puolin hyvä. Suosittelen lukea hänen esikoisteoksensa. Mutta tällaista tällä kertaa. Suuret kiitokset lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorille Leena Kelloniemelle, kun hän vinkkasi minulle tätä kirjaa. Näillä eväillä toivotan kaikille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014. Lukekaa ja syökää ja nauttikaa olostanne.

Paula Kronqvist

Lähteet: Timo K. Mukka, Erno Paasilinna, Kirja ja Kuva

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 3

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Täällä mä istun vielä nuorisokodissa, mutta menen joululomille viikonloppuna. Saan 9 päivää viettää perheeni kanssa, tulikin ostettua jo joululahjatkin perheelle. Ehkä tämä 9 päivää auttaa minua ajattelemaan asioita eri tavalla, kun saan vähän lomaa. Yritän miettiä asioita niin, että viikonloppuun ei ole kauan, kohta on joululoma, ja sen jälkeen onkin jo tammikuu. Sain asiat järjestykseen, ja näillä näkymin pääsen muuttamaan itsenäiseen paikkaan viimeistään tammikuun puolessa välissä.

Joululoma on minulle iloinen loma, koska voin viettää aikaa perheeni kanssa, tosin en varmaankaan näe isää. En ymmärrä sossuja kun saan nähdä isääni vain jonkun seurassa. Isä on mulle ehkä kaikkein tärkein perheestä, vaikka hän juokin. En oikein muista mitä pienenä tein isän kanssa, mutta muistan että isä vei minut aina päiväkotiin ja odotin aina innoissaan että iskä hakee minut kotiin päiväkodista. Iän myötä olemme isän kanssa lähentyneet entistä enemmän. Silloin kun asuin Helsingissä, pyrin soittamaan isälle lähes joka päivä. Mutta sossut esti sen. En enää saanut soittaa hänelle kuin halusin. Tätä kohtaa en ymmärrä lastensuojelulaissa.

Kun muutin takaisin lappiin, soittelin enemmän ja kävin enemmän isän luona. Kunnes sossut sai tietää että olin yöpynyt isän luona ilman aikuisia, he pistivät siihen lopun. En minä tiennyt etten olisi saanut yöpyä isällä. Mutta ei minulta tuomosta voi kieltää. Olen tottunut siihen, että isä juo. Mutta ei se herranen aika silloin juo ku mä siellä olen.

Minusta tuntuu välillä että olen masentunut taas kerran samantapaisesti kuin silloin Helsingissä. Ajattelin että pääsin pois laitoksesta kokonaan, mutta jouduin sinne takaisin, tosin eri paikkaan. Täällä missä minä nyt olen.  Päivä päivältä minä yritän jaksaa tätä, vaikka se onkin vaikeata.

Sen takia ajattelen, että aina kun menee viikko tai kuukausi, olen lähempänä pois pääsyä. Kunnes saavutan sen määräpaikan, voin haistattaa paskat lastensuojelulle. En anna ikinä lapsiani sossujen huostaan. Olisihan se toki hyväksi jos on jotain asioita mitä ei voi selvittää muuten. Mutta mietin kyllä tarkkaan, annanko lapsiani sossujen huostaan.

Voin kyllä sanoa lastensuojelulle myös kiitokset, mutta vain joillekki ihmisille laitoksessa. Laitos opetti minua hyville tavoille, mutta se teki myös hulluksi.

Ajattelin alkaa pistää asioita kohta järjestykseen, ettei tämä nuorisokoti laita asioitani ihan maahan asti. Alan tekemään enemmän biisejä, riimittelen niitä. Ajattelin myös hakea johonkin kouluun. En tiedä sitten, että onko se lukio, vai joku ammattikoulu. Esimerkiksi joku sellainen joka auttaa lapsia/nuoria, vai sitten musiikkipuoli tai ravintolapuoli kokiksi suuntautuminen. En tiedä, mutta aion miettiä tätä joululomalla, tai myöhemmin. En usko että välttämättä jaksan joululomalla miettiä kouluasioita tai mitään nuorisokodin asioita. Paras ottaa etäisyys, tai ainakin yrittää, kaikkeen tuollaiseen stressaavaan.

Aion ottaa joululoman rennosti syömällä vitusti suklaata, torttuja ja pipareita. Ja kaikkea hyvää jouluruokaa. Vietän aikaa perheeni kanssa, sekä mieheni kanssa. Kaiken lisäksi meillä tulee mieheni kanssa kohta täyteen yhdessä oloa 5 kuukautta.

Saanko minä elämäni järjestykseen? Miltä se tuntuu muuttaa kohta itsenäisempään paikkaan missä ei ole ohjaajia? Pärjäänkö minä siellä? Mitä teemme joululomalla?

Minun terveiset lukijoille: Kiitos että olette jaksanut lukea tätä kertomusta. Kuten olette varmaan huomanneet kertomus kertoo tositarinaa nuoresta tytöstä joka täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän asuu nuorisokodissa, ja yrittää kestää sen kaiken loppuun asti. Ja hän on kokenut 4 vuotta laitosta, ja pääsee muuttamaan näillä näkymin tammikuussa itsenäisempään paikkaan, mikä tarkoittaa sellaista että siellä ei ole ohjaajia, vähän niin kuin oma kämppä, mutta kuitenkin nuorisokoti on vieressä sitä paikkaa mistä saa apua jne. 

Mutta niin, nyt tulee pieni tauko tässä kertomuksessa joulun vuoksi. Seuraavassa osassa kerron enemmän siitä osaston elämästä :) Jatkan taas tammikuussa :)

95400

Tähän aikaan vuodesta, kun pian ajanlaskun saa ainakin kuvainnollisesti aloittaa taas hetkeksi alusta, on hyvä ottaa katsaus menneseen, ainakin hetkeksi. Jos joskus väitän, että elän täysiä tätä päivää, ja aina vaan hetkessä, niin saatte nauraa päin naamaa. Aivan vapaasti. Elän paljon muistojen kautta, ja kehotan kaikkia teitäkin tekemään niin: hienoimmista muistoista saa energiaa harmauteen, heikoimmista hetkistä kaivaa sen kasvun, tai typeryyksistä ottaa opiksi (ehkä).

Oon synnynnäinen jaarittelija, enkä osaa edes esitellä itseäni lyhyesti. Mutta kaikista vähiten kuitenkin osaan tapahtumakerronnassa pihistellä - rakastin jo lapsena kertoa satuja ja tarinoita. Kirjoitin ensimmäisen romaanin heti kun kynä alkoi haparoiden pysyä tässä jäätävän kokoisessa kourassa (vaikka ei se silloin tainnut ihan näin jäätävä olla). Tai romaaniksi mie sitä kyhäelmää nimitin, vaikka eihän siinä olllut kuin 3 ja ½ sivua, ja siksi naapurin Lissu sanoikin, että se oli paska kirja. Siellä se lepää yhä, Sodankylässä, kotitalon vintillä, ja odottaa julkaisijaansa. Se kirja kertoi seikkailevasta koirasta.

Niin. Ihan pian vaihtuu vuosi. Jokaisesta uudesta vuodesta täytyy omalla käytöksellään tehdä hieman onnellisempi, ja jo siksikin on hyvä miettiä, että mitä on tullut jo tehtyä, nähtyä ja koettua. Alkuvuodesta juhlistin minun ja aaltosen yksivuotis -vuosipäivää hämmentyneenä tajutessani sen, että oon juurtumassa tänne rajamaille. Tornio on voimallaan pitänyt minua otteessaan jo siitä asti, kun tänne nousi suuri ja ylväs Kauppakeskus - meidän torniolaisuudet ovat lähes päivälleen samanikäisiä.

Muistan kun Peräpohjolan Opiston pääsykokeissa juttelin muutaman torniolaisen kanssa, ja koitin kartoitella alueen menomestoja ja meininkejä, ja sain vain vastaukseksi, että tuossa rajalla met ruukattaan hengata. En alkanu kummemmin kyseenalaistamaan juttua, mutta mietin sitä pitkään - vielä silloinkin, kun Veljekset Salmela kiidätti (tai, eihän ne ihan varsinaisesti aivan kiidä) minua takaisin Pohjoista kohti. En silloin vielä tiennyt, että justiin purkista veetyn kauppakeskuksen nimi oli Rajalla, ja luulin, että paikallinen nuoriso istuu aina jossain tuolla Suomen ja Ruottin välimaastossa. Aattelin, että onpa mahtavaa kotiseuturakkautta, että selvästi tämä kaksoiskaupungin taika elää ja hehkuu näissä nuorissa ihan tämmöiseen ylpeyteen asti - ja silloin tiesin, että mie haluan kuulua siihen joukkoon. Pakkasin käpsäkkini ja muutin tänne, ilmassa tuoksui vapaus ja jokainen paikka vaikutti jännittävällä tavalla uudelta, vaikka eivät ne varsinaisesti ihan uusia olleetkaan. Paras hetki oli varmasti se, kun iskän Volvon perävalot vilkkuivat ja sain vihdoinkin itsemääräämisoikeuden omasta elämästäni, ja sain tulla ja mennä miten halusin (siitä lähti hohto viikossa, mummouduin kotiini kahdessa viikossa). Toiseksi mieleenpainunein hetki oli se, kun kävelykatua pistelin kirsikanpunaisella upouudella munamankelillani menemään ja siinä se siinsi, edessäni: Rajalla, På Gränsen -kauppakeskus. Silloin minulle valkeni totuus, ja tunsin oloni hetken aikaa huijatuksi. Se siitä kotiseuturakkaudesta ja kauniista ajatuksista, olisihan se pitänyt arvata ettei tämäkään ihan satumaailmaa ole.

Nyt kun hiljalleen alan torniolaistua, niin käyn välillä salaa tarkistelemassa, että onko näissä rajamaissa sittenkin sitä taikaa; ja hiippailen joenvierttä molemmin puolin. Välillä harhailen metsien siimeksissä Haaparannalla, se tuntuu paljon jännittävämmältä, kuin kotomaan metsät. Onhan se nyt Ruotsi! Ulkomaa! Samoilin jo lapsena paljon meidän lähimetsissä. Mulla oli Nuuskamuikkusen keppi ja eväsnyssykkä, ja mie hyppelehdin mättäältä toiselle. Ikinä en kuitenkaan uskaltanut mennä kauhean kauaksi kotoa, koska pelkäsin, että maa imaisee minut johonkin toiseen ulottuvuuteen, tai että karhu tulee ja raatelee (akakapuutto esim), enkä ikinä ehtisi hyvästellä ketään.

Minusta on hienoa olla torniolainen. Minusta on hienoa olla kotoisin Sodankylästä. Minusta on hienoa, että minulla ja aaltosella on ihan pian jo toinen vuosipäivä. Ehkä me voitaisiin leipoa silloin kakku. Tai ehkä me syödään silloin ainakin hirveästi eväitä, koska se taisi silloin lapsenakin olla metsäretkien paras osuus, ne eväät nääs.

- Sone

PS. Olkaa armollisia kotiseudullenne, ja viljelkää mielessänne semmoisia taika-asioita ja hyviä juttuloisia. Kyllä kaikesta saa kakkelberiä, jos niistä sitä tekee, ja jos niistä niin ajattelee. Meilä on rohki hyä tääl olla.

PPS. Hyvää viikonloppua.

PPPS. Miksihän eväsleipä maistuu aina paremmalta kuin ihan vaan kotona syöty leipä? Miksi eväitä on niin kiva syödä? Varsinkin ulkona?

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 2

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Pikkuhiljaa totuin tähän elämään. Ympärilläni on taas kerran nuorisotyöntekijöitä, jotka vahtivat jokasta tekemistäni. Millaisia kavereita minulla on, kenen seurassa liikun, mitä teen ja mitä omistan.

Toisaalta se on ihan hyvä, jonkun asian kannalta. Ei tule ainakaan hölmöiltyä. Mutta jossain kohti se alkaa ottaa päähän, että tunkeudutaan elämään.

Muistan ne lapsuudenpäivät, kun vietettiin joulua kotona. Meitä oli isä, äiti, sisarukset ja muutama sukulainen kotona jouluaattona. Minä olin silloin vielä alle 10-vuotias pieni tyttö. Olin todella onnellinen, että sain viettää joulua perheen kanssa ja kotona. Ei tullu mieleenkään, että asuisin isona nuorisokodissa. No 13-vuotiaana, aloitin tupakan polton ja viinan juomisen, ja minusta tuli känkkäränkkä koska murrosikä alkoi. En käynyt enää koulua kunnolla, join vain. Siitähän se sitten lähti. 14-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran perhekotiin, ja sen jälkeen kun muutimme Helsinkiin äidin kanssa, muutin toiseen laitokseen, koska äiti ei pystynyt enää hoitamaan minua. Asuin siellä 2 kuukautta ja olin juuri täyttänyt 15 vuotta. Muutin kesällä pitempi aikaiseen laitokseen jossa olin lähemmäksi 4 vuotta. Se aika tuntu tosi lyhyeltä, mutta ei se aluksi kivaa ollut. Kapinoin vastaan, ja join, mutta tajusin myöhemmin että se oli tosi rento laitos. Ulkona sai olla ainakin klo 22 asti ja sovitusti myöhempään. Siellä tuli ruoka pöytään, ei tarvinut melkeen itse tehdä mitään. 2013 pääsin pois sieltä, koska sain lapista koulupaikan. Jota kävin pari kuukautta, josta olin yhteensä 6 päivää koulussa. Ennen pitkää tajusin, että lintsaan taas koulusta, ja minulle oltiin sanottu että jos näin käy, joudun takaisin nuorisokotiin. Sossu antoi varotuksia, ja sitten tuli myös öitä pois asuntolasta, jouduin silloin lappiin nuorisokotiin, joka oli paljon pahempi paikka ku Helsingissä. Taino ei pahempi, vaan rajoitteisempi. Ne meinaa nyt uhata multa joululomatkin pois, ja juuri sen takia kaipaan yhtäkkiä niitä lapsuudenpäiviä, jolloin vietettiin joulua yhessä perheen kanssa kotona. Kuka voi olla niin kylmä, että ei anna lapsen viettää joulua perheen kanssa? Jos perheessä, ei edes ole mitään väkivaltaa tai sen vastaista.

Olen ajan myötä tottunut tähän elämään, okei, tää on rajoitteinen paikka, ja siihen täytyy tottua. Pääsen vähän vapaammalle jalalle kuukauden päästä. Ja toukokuussa saan jo itse päättää asioitani koska täytän 18-vuotta.

Jaa uusi vuosi täytyy istua nuorisokodissa.. Ehkä se on ihan hyväki, ei tule juotua. Sais riittää nyt juomiset siihen asti kun täytän 18-vuotta. Onhan mulla aikaa elämässä tehdä vaikka ja mitä. En mä tähän paikkaan kuitenkaan kuole. Taistelen loppuun asti ja mä kyllä jaksan.

Enää en vain voi nukkua öitä mieheni vieressä, se minua masentaa. Enkä voi nähdä kavereita niin usein, tai edes perheenjäseniä. Hyvä puoli tässä on se että saan nähdä veljeäni, ja myös miestäni. Minulla on vain ikävä kavereita ja muita perheenjäseniä. Esim. isää. Ja myös niitä öitä kun sain olla mieheni vieressä. Ehkä vielä joskus, viimeistään kun täytän 18-vuotta.

Onneksi oon tutustunu täällä ihmisiin, ja nyt meistä on tullu kavereita. En ole kuitenkaan ihan yksin.

Lastensuojelulaki on kyllä välistä perseestä kun miettii. Mutta ku sitä miettii 4 vuoden kokemuksella, se on hyödystäkin. Olen oppinut hillitsemään itseäni, ja luottamaan itseeni. Itsetuntoni on kasvanut hirveästi ja olen saanut kavereita. Mutta kyllä tämä 4 vuotta ois saanu jo riiittää. Ja 4 vuoteen tämä suunnilleen päättyykin. Onneksi.

Mitä minä teen joululomalla sitten? Istunko nuorisokodissa potemassa elämää, vai olenko iloisesti perheen kanssa? Siitä kerron seuraavassa osassa. :) 

-Zipper17

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 1

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Heräsin yhtenä kauniina aamuna mieheni vierestä. Oli niin ihanaa herätä hänen vierestä, mennä keittämään kahvit ja herätä rauhassa. Ei ollut kiire minnekkään. Tiesin että sosiaalityöntekijäni soittaa minulle tänään, mutta en välittänyt siitä. Eihän hän tietäisi missä minä olen.

Oli niin ihanaa olla vapaa, välittämättä muista mitä ne ajattelee. Kerranki olin päässyt pois etelästä pohjoiseen, sinne minne minä kuulunkin. Ei enää nuorisokotia, ei mitään rajoitteita.

Me syötiin aamupalaa rauhassa, juotiin kahvit, ja kävin tupakalla. Mieheni ei polta, mutta häntä ei haittaa se. Juuri kun olin syönyt ja juonut kahvit, sosiaalityöntekijä soitti minulle.

-          No hei, sossu aloitti puhelun.

-          Hei, sanoin hänelle hampaat purren.

-          Mites menee? Minä olen kuullut että olet ollut yötä pois asuntolasta

-          Aijjaa, mistäs sä semmosta oot kuullu? kysyin

-          En voi sanoa, mutta tämmöstä tietoa on tullut. Meidän pitäs alkaa miettiä, tuutko syyslomalla tänne? Entiseen nuorisokotiin viikoksi ja sitten katsotaan mihin sitten?

Olin hampaat purren, mietin ja mietin kunnes vastasin hänelle, että okei tuun syyslomalla lomalle sinne, ja katsotaan sitten. Siitä alkoi lähtemään minun alamäki, mutta en halunnut millään ajatella tai uskoa että joutuisin taas nuorisokotiin, vaikka sen sisimmässäni tiesinkin. Minulla meinasi tulla raivokohtaus, yritin rauhotella itseäni, kunnes mieheni tuli viereen ja halasi minua.

-          Minä tiedän että sinua vituttaa ja ärsyttää, mutta ei mitään ole vielä päätetty

Minä en oikein vain halunnut uskoa tuota, en halunnut enää kuunnella mitään. Halusin vain painaa pääni tyynyyn, ja oottaa että tämä kaikki olisi ohi. Mieheni oli minulle kaikki kaikessa, en halunnut menettää häntä. Siksi minä päätin kestää tämän. Vaikka mikä olisi, kestän tämän.

Kun lähdin syyslomalle Helsinkiin, näin äitiä ja kavereitani. Se oli ihan kiva reissu, mutta koko ajan mieltäni painoi, mihin minä tästä joudun. Kunnes se selvisi. Joudun Keminmaan nuorisokotiin. Ja mulla oli vielä mahdollisuus jäädä Helsinkiin, mutta kieltäydyin, koska rakastan niin paljon miestäni. Haluan olla läsnä veljilleni ja miehelleni. Lähdin Keminmaahan, ja se ensimmäinen päivä oli yhtä paskaa. En jaksanut tehä mitään, makailin vain huoneessa, en puhunut kellekkään, itkin ja itkin. Miksi minä saan tälläistä kohtelua? Mitä minä olen tehnyt? Sen yhden ainoan virheen että olin yön pois asuntolasta. Ja sen takia istun nyt täällä rajoitteisessa paikassa. En näe kavereita, en käy kunnolla koulua, en näe tuskin perhettäkään. Veljiä ehkä eniten, mutta en siskoa enkä isää. Joudun olee näiden alkoholi nuorten seurassa. Jotka ovat paljon erinlaisempia kuin minä.

Olen siitä lähtien ollut ihan alakuloinen. Jopa nämä työntekijät ovat huomanneet sen, mutta ei ne osaa tehdä mitään. Kuukauden päästä minun pitäisi päästä toiselle puolelle, missä ei ole ohjaajia. Mitä jatkossa? Sitä kukaan ei tiedä. 

-Zipper17