tiistai 10. joulukuuta 2013

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 1

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.




Heräsin yhtenä kauniina aamuna mieheni vierestä. Oli niin ihanaa herätä hänen vierestä, mennä keittämään kahvit ja herätä rauhassa. Ei ollut kiire minnekkään. Tiesin että sosiaalityöntekijäni soittaa minulle tänään, mutta en välittänyt siitä. Eihän hän tietäisi missä minä olen.
Oli niin ihanaa olla vapaa, välittämättä muista mitä ne ajattelee. Kerranki olin päässyt pois etelästä pohjoiseen, sinne minne minä kuulunkin. Ei enää nuorisokotia, ei mitään rajoitteita.
Me syötiin aamupalaa rauhassa, juotiin kahvit, ja kävin tupakalla. Mieheni ei polta, mutta häntä ei haittaa se. Juuri kun olin syönyt ja juonut kahvit, sosiaalityöntekijä soitti minulle.
-          No hei, sossu aloitti puhelun.
-          Hei, sanoin hänelle hampaat purren.
-          Mites menee? Minä olen kuullut että olet ollut yötä pois asuntolasta
-          Aijjaa, mistäs sä semmosta oot kuullu? kysyin
-          En voi sanoa, mutta tämmöstä tietoa on tullut. Meidän pitäs alkaa miettiä, tuutko syyslomalla tänne? Entiseen nuorisokotiin viikoksi ja sitten katsotaan mihin sitten?
Olin hampaat purren, mietin ja mietin kunnes vastasin hänelle, että okei tuun syyslomalla lomalle sinne, ja katsotaan sitten. Siitä alkoi lähtemään minun alamäki, mutta en halunnut millään ajatella tai uskoa että joutuisin taas nuorisokotiin, vaikka sen sisimmässäni tiesinkin. Minulla meinasi tulla raivokohtaus, yritin rauhotella itseäni, kunnes mieheni tuli viereen ja halasi minua.
-          Minä tiedän että sinua vituttaa ja ärsyttää, mutta ei mitään ole vielä päätetty
Minä en oikein vain halunnut uskoa tuota, en halunnut enää kuunnella mitään. Halusin vain painaa pääni tyynyyn, ja oottaa että tämä kaikki olisi ohi. Mieheni oli minulle kaikki kaikessa, en halunnut menettää häntä. Siksi minä päätin kestää tämän. Vaikka mikä olisi, kestän tämän.
Kun lähdin syyslomalle Helsinkiin, näin äitiä ja kavereitani. Se oli ihan kiva reissu, mutta koko ajan mieltäni painoi, mihin minä tästä joudun. Kunnes se selvisi. Joudun Keminmaan nuorisokotiin. Ja mulla oli vielä mahdollisuus jäädä Helsinkiin, mutta kieltäydyin, koska rakastan niin paljon miestäni. Haluan olla läsnä veljilleni ja miehelleni. Lähdin Keminmaahan, ja se ensimmäinen päivä oli yhtä paskaa. En jaksanut tehä mitään, makailin vain huoneessa, en puhunut kellekkään, itkin ja itkin. Miksi minä saan tälläistä kohtelua? Mitä minä olen tehnyt? Sen yhden ainoan virheen että olin yön pois asuntolasta. Ja sen takia istun nyt täällä rajoitteisessa paikassa. En näe kavereita, en käy kunnolla koulua, en näe tuskin perhettäkään. Veljiä ehkä eniten, mutta en siskoa enkä isää. Joudun olee näiden alkoholi nuorten seurassa. Jotka ovat paljon erinlaisempia kuin minä.
Olen siitä lähtien ollut ihan alakuloinen. Jopa nämä työntekijät ovat huomanneet sen, mutta ei ne osaa tehdä mitään. Kuukauden päästä minun pitäisi päästä toiselle puolelle, missä ei ole ohjaajia. Mitä jatkossa? Sitä kukaan ei tiedä. 
-Zipper17

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti