95400

Tähän aikaan vuodesta, kun pian ajanlaskun saa ainakin kuvainnollisesti aloittaa taas hetkeksi alusta, on hyvä ottaa katsaus menneseen, ainakin hetkeksi. Jos joskus väitän, että elän täysiä tätä päivää, ja aina vaan hetkessä, niin saatte nauraa päin naamaa. Aivan vapaasti. Elän paljon muistojen kautta, ja kehotan kaikkia teitäkin tekemään niin: hienoimmista muistoista saa energiaa harmauteen, heikoimmista hetkistä kaivaa sen kasvun, tai typeryyksistä ottaa opiksi (ehkä).

Oon synnynnäinen jaarittelija, enkä osaa edes esitellä itseäni lyhyesti. Mutta kaikista vähiten kuitenkin osaan tapahtumakerronnassa pihistellä - rakastin jo lapsena kertoa satuja ja tarinoita. Kirjoitin ensimmäisen romaanin heti kun kynä alkoi haparoiden pysyä tässä jäätävän kokoisessa kourassa (vaikka ei se silloin tainnut ihan näin jäätävä olla). Tai romaaniksi mie sitä kyhäelmää nimitin, vaikka eihän siinä olllut kuin 3 ja ½ sivua, ja siksi naapurin Lissu sanoikin, että se oli paska kirja. Siellä se lepää yhä, Sodankylässä, kotitalon vintillä, ja odottaa julkaisijaansa. Se kirja kertoi seikkailevasta koirasta.

Niin. Ihan pian vaihtuu vuosi. Jokaisesta uudesta vuodesta täytyy omalla käytöksellään tehdä hieman onnellisempi, ja jo siksikin on hyvä miettiä, että mitä on tullut jo tehtyä, nähtyä ja koettua. Alkuvuodesta juhlistin minun ja aaltosen yksivuotis -vuosipäivää hämmentyneenä tajutessani sen, että oon juurtumassa tänne rajamaille. Tornio on voimallaan pitänyt minua otteessaan jo siitä asti, kun tänne nousi suuri ja ylväs Kauppakeskus - meidän torniolaisuudet ovat lähes päivälleen samanikäisiä.

Muistan kun Peräpohjolan Opiston pääsykokeissa juttelin muutaman torniolaisen kanssa, ja koitin kartoitella alueen menomestoja ja meininkejä, ja sain vain vastaukseksi, että tuossa rajalla met ruukattaan hengata. En alkanu kummemmin kyseenalaistamaan juttua, mutta mietin sitä pitkään - vielä silloinkin, kun Veljekset Salmela kiidätti (tai, eihän ne ihan varsinaisesti aivan kiidä) minua takaisin Pohjoista kohti. En silloin vielä tiennyt, että justiin purkista veetyn kauppakeskuksen nimi oli Rajalla, ja luulin, että paikallinen nuoriso istuu aina jossain tuolla Suomen ja Ruottin välimaastossa. Aattelin, että onpa mahtavaa kotiseuturakkautta, että selvästi tämä kaksoiskaupungin taika elää ja hehkuu näissä nuorissa ihan tämmöiseen ylpeyteen asti - ja silloin tiesin, että mie haluan kuulua siihen joukkoon. Pakkasin käpsäkkini ja muutin tänne, ilmassa tuoksui vapaus ja jokainen paikka vaikutti jännittävällä tavalla uudelta, vaikka eivät ne varsinaisesti ihan uusia olleetkaan. Paras hetki oli varmasti se, kun iskän Volvon perävalot vilkkuivat ja sain vihdoinkin itsemääräämisoikeuden omasta elämästäni, ja sain tulla ja mennä miten halusin (siitä lähti hohto viikossa, mummouduin kotiini kahdessa viikossa). Toiseksi mieleenpainunein hetki oli se, kun kävelykatua pistelin kirsikanpunaisella upouudella munamankelillani menemään ja siinä se siinsi, edessäni: Rajalla, På Gränsen -kauppakeskus. Silloin minulle valkeni totuus, ja tunsin oloni hetken aikaa huijatuksi. Se siitä kotiseuturakkaudesta ja kauniista ajatuksista, olisihan se pitänyt arvata ettei tämäkään ihan satumaailmaa ole.

Nyt kun hiljalleen alan torniolaistua, niin käyn välillä salaa tarkistelemassa, että onko näissä rajamaissa sittenkin sitä taikaa; ja hiippailen joenvierttä molemmin puolin. Välillä harhailen metsien siimeksissä Haaparannalla, se tuntuu paljon jännittävämmältä, kuin kotomaan metsät. Onhan se nyt Ruotsi! Ulkomaa! Samoilin jo lapsena paljon meidän lähimetsissä. Mulla oli Nuuskamuikkusen keppi ja eväsnyssykkä, ja mie hyppelehdin mättäältä toiselle. Ikinä en kuitenkaan uskaltanut mennä kauhean kauaksi kotoa, koska pelkäsin, että maa imaisee minut johonkin toiseen ulottuvuuteen, tai että karhu tulee ja raatelee (akakapuutto esim), enkä ikinä ehtisi hyvästellä ketään.

Minusta on hienoa olla torniolainen. Minusta on hienoa olla kotoisin Sodankylästä. Minusta on hienoa, että minulla ja aaltosella on ihan pian jo toinen vuosipäivä. Ehkä me voitaisiin leipoa silloin kakku. Tai ehkä me syödään silloin ainakin hirveästi eväitä, koska se taisi silloin lapsenakin olla metsäretkien paras osuus, ne eväät nääs.

- Sone

PS. Olkaa armollisia kotiseudullenne, ja viljelkää mielessänne semmoisia taika-asioita ja hyviä juttuloisia. Kyllä kaikesta saa kakkelberiä, jos niistä sitä tekee, ja jos niistä niin ajattelee. Meilä on rohki hyä tääl olla.

PPS. Hyvää viikonloppua.

PPPS. Miksihän eväsleipä maistuu aina paremmalta kuin ihan vaan kotona syöty leipä? Miksi eväitä on niin kiva syödä? Varsinkin ulkona?