lauantai 25. huhtikuuta 2015

Oodi Salkkareille

Torstaipäivä sai alkaa pilvien yläpuolella, kun lentokone lennätti minut lähemmäs unelmieni juttukeikkaa – päivää Salatut Elämät kuvausstudioilla. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin lentokoneen laskeuduttua Helsinki-Vantaalle, muutaman mutkan ja epämääräisen eksymisen kautta löysimme Lotan kanssa itsemme iltapäiväkahvilta Talen, Iidan, Jannen ja Monican viereltä. Tai siis, heidän näyttelijöidensä, kun eihän Salkkarit oikeasti ole totta (eipä).



Ensimmäinen Salkkari-jakso on nähnyt päivänvalon jo tammikuussa 1999, ja jo siitä lähtien allekirjoittanut on pyhittänyt jokaisesta arki-illastaan sen puolituntisen tälle (uskomattoman koukuttavalle) koko perheen saippuasarjalle. Salatut Elämät on ollut iso osa elämää monelle muullekin suomalaiselle – vielä nykyisinkin jokaisena arki-iltana puoli kahdeksalta minä ja noin 900 000 muuta asetumme television äärelle seuraamaan, kuka Pihlajakadun asukkaiden elämää tällä kertaa sekoittaa, ja miten.

Pakko myöntää, että Salkkarit olivat minulle vielä vähän isompi juttu silloin 15 vuotta sitten, kuin mitä ovat nykyisin. Nimesin kaikki barbini, ja jopa leikkihevoseni (barbit loppuivat kesken) Pihlajakatu 23:sen asukkaiden mukaan. Lempibarbit olivat tietty Saku ja Miia, jotka ovat varmasti edelleenkin monen suosikkihahmoja kautta aikojen. En usko, että erillään he niinkään olisivat voineet yltää näin suureen suosioon, mitä yhdessä ovat saavuttaneet. Heidän lemmen liekkinsä lienee ensimmäisiä nuorten rakkaustarinoita, joita kansa on päässyt ruudun välitykseltä ihastelemaan. Tai ainakin ensimmäisiä, mitä tällainen -90 luvun alussa syntynyt muistaa. On harmi, että Miian paluu sarjaan on poissuljettu mahdollisuus – tai ainakin hänen hautajaisensa on pidetty jo vuosikaudet sitten. Vaikka onhan Salkkareissa nähty yhtä jos toista – vastahan saimme todistaa, kuinka Miian kuolleeksi luultu ja kuoppaan jo puskettu äiti Liisa Laitela asteli takaisin Pihlajakadun asukkaiden elämään.

Uskon Salkkareihin yhtä kovasti kuin uskon joulupukkiinkin – eli naurettavan paljon. Joulupukki on ihana ajatus – pelkkä lapsuudenjoulujen muisteleminenkin saa hymyn huulille. Muistan, kuinka jännittävää oli, kun joulupukki koputteli olohuoneen suurta ikkunaa kävelykepillään, ja kuinka silloin piti piiloutua kerälle sohvan taakse. Kuinka mahanpohjassa kutkutteli. Salatut Elämät kaikessa hienoudessaan on saanut minussa samankaltaisia suuria tunteita aikaan tässä vuosien varrella. Olen huutoitkenyt ja kuunnellut Miian hautajaislaulua, joka kantaa nimeä ”Siniseen”. Oon vihannut Camillaa (joka muuten äänestettiin vasta kaikkien aikojen pahimmaksi Salkkari noita-akaksi), nähnyt painajaista Aarosta joka tunkee minua hauta-arkkuun, ja oon aina salaa (nykyisin vähemmänkin salaa) rakastanut Lasse Sievistä syvästi ja intohimoisesti. Oon myös valmistanut kotona muutamaan otteeseen Lasse insinöörimajuri Sievisen hirvipaistia, jonka resepti löytyi ainakin jossain vaiheessa maikkarin nettisivuilta.

Ajattelin, että kuljen studioilla kriittisin silmin – paloin halusta tietää, miten kaikki lavasteet on saatu kyhättyä, miten saunakohtaukset kuvataan ja kuinka paljon (ja millaista) porukkaa on Salkkareiden tuotannon tiimissä. Sain vastaukset nuihin kaikkiin, mutta vastausten jälkeenkin haluan pitäytyä siinä ajatuksessa, että se kerrostalo on ihan oikeasti olemassa, ja saunassa ollaan sitten ihan oikeasti (sumupullosta tulleiden hikipisaroiden ja kylmien lauteiden sijaan).


Täytyy sanoa, että kovaa työtä on vaatinut, ja vaatii edelleenkin, että Salkkari asukkaiden elämä näyttäytyy niin aidon oloisena ruudun tälle puolen – tosiaan kun kaikki huoneet ovat vain ison hallin sisälle rakennettuja muutaman seinän kannattelemia lavasteita, eikä mitään rappukäytävää ole oikeasti olemassakaan. Kaikki pisteet annan myös käsikirjoittajille, jotka saavat ihmiset niin koukuttumaan sarjaan, että yhdenkin jakson väliin jääminen tuntuu maailman lopulle – niin paljon tapahtuu jokaisessa puolituntisessa, että näin katsojana helposti tuntuu putoavan kärryiltä. Ootteko muuten seurailleet kuinka tarkasti, että minkälaisia nimiä jaksot kantavat? Ne on aivan hulvattomia aina, nostan kyllä isosti kuvitteellista hattuani sille, joka niitä aina keksii. Luovaa, ammattitaitoista porukkaa koko Salkkari-tiimi pullollaan.

Niin, niiden näyttelijöiden haastattelut ovat sitten ihan oma lukunsa – tämä oli vasta alkusoittoa, sanottaisiinko vaikka että oli pakko lähteä liikkeelle tällaisesta Salatut Elämät -ylistysvirrestä, ennen kuin varsinaisesti ”päästään asiaan”. Haastattelut katsomalla sinulle selviää muun muassa että mitä Hemmo Karja, eli Salkkarielämän Janne Haukkala on mieltä siitä, että häntä puhutellaan kaduilla ja kujilla Janneksi. Tai mitä yhteistä on Rosa Rusasella ja hänen hahmollaan Iida Mustosella. Tiesittekö muuten, että Esko Kovero (Ismo Laitela) sekä Irina Vartia (Monica Mustavaara) kulkevat Salkkarikuvauksissa Tampereelta asti? 

Emme mekään. Kaikki tämä, ja paljon muuta – Adapterin youtube-kanavalta sekä Hertzilän nettisivuilta! Tässä vielä loppuun aiheeseen sopiva minun fb:päivitys viime keväältä haha:



Kiitos ja palataan astialle,

-SalkkariSone

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Etsitkö sä itsees?

Tarviiko tässä yhteiskunnassa vielä nykypäivänäkin hävetä sitä, mitä rakastaa?
Onko väärin rakastaa, jos se saa hymyilemään ja koko kehon turtumaan, vaikka se olisi yhteiskunnassa ei niin- hyväksyttävää? Uskaltaako ulkona kävellä käsi kädessä ja halata, vaikka ihmiset vilkuilevatkin paheksuvasti?



Jokainen nuori täällä etsii itseään. Jokainen ihminen on täällä vailla hyväksyntää, jokainen haluaa olla onnellinen ja tuntea, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, huomioimatta sitä, mitä on ja mitä rakastaa. Seksuaalivähemmistöt ovat täysin samalla lähtöviivalla kuin heterotkin, mutta yhteiskuntaan on muodostunut malli, jonka mukaan ajatellaan, että ne, ketkä eivät pysty ihastumaan ja rakastumaan eri sukupuolen edustajaan, ovat yhteiskunnallisesti alemmalla tasolla.
Se on väärin. Omasta mielestäni se on väärin, ja voisin luetella satoja, tuhansia ja edelleen miljoonia ihmisiä, jotka sanovat ja tietävät sen olevan väärin. Liian monet nuoret joutuvat häpeämään itseään seksuaalisen suuntautumisensa takia, koska yhteiskunta on luonut paineita sen vääryydestä, ja kasannut paineita juuri itseään etsivien nuorten harteille.

Jokainen nuori kokee jossain vaiheessa epävarmuutta itsestään, identiteetistään, ulkonäöstään ja siitä, mitä on. Jos nuori kokee ja tiedostaa olevansa yksi seksuaalivähemmistöjen edustajista, yhteiskunnan tulisi tukea häntä, samoin kuin perheen, sukulaisten ja kavereiden. Valitettavasti fakta on se, että moni tätä ilmiötä pelästyy ja vähättelee, ja ei osaa antaa hyväksyntää nuorelle juuri silloin, kun nuori sitä eniten tarvitsisi, ja monesti kuitenkin kaverit ovat niitä, jotka aina ensimmäisenä hyväksyvät.
Olen monesti kuitenkin kohdannut ihmisiä, jotka ovat kertoneet, että heidän lähipiirinsä eivät hyväksyneet hänen suuntautumistaan, ja vähättelivät häntä.
Useimmiten olen kuullut ihmisten sanovan:

”Miksi juuri sinä?”
”Se on ohimenevää, ei se ole pysyvää”


Entä jos esimerkiksi homous ei olekaan ohimenevää? Entä jos se on suuntautuminen, joka kestää koko elämän? Se ei ole väärin, joten miksi siitä tehdään niin väärää?

Miksi yhtä hyvin seksuaalivähemmistöjen edustajat eivät voisi kävellä ilman paheksuntaa käsi kädessä, ja halata, miksi se on täysin hyväksyttävää heteropareilta, mutta yleistä paheksuntaa aiheuttavaa esim. homopareilta? 

 Seksuaalivähemmistöt aiheuttavat nuorten keskuudessa paljon kysymyksiä, miten, miksi, milloin, kuinka? Jos seksuaalivähemmistöistä puhuttaisiin yhteiskunnassa hyväksytymmin ja avoimemmin, ei seksuaalivähemmistönuorien elämästä tulisi niin hämmentävää, ja nämä nuoret saisivat ehkä hieman enemmän hyväksyntää yhteiskunnallisesti. 

On silti mitä on, rakastaa mitä rakastaa, on silti yhtä hyvä kuin jokainen muukin täällä, oli hetero tai ei. Jokaisen on vain hyväksyttävä se, asia on fakta.


-Helena

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Paulan Kirjasto 25

Heippali hei,
lunta tupaan ja lämmöt pihalle, lämmöt tupaan ja lumet pihalle. Moinen lämpötilojen vaihtelu rasittaa sekä ilmastointia, eristeitä että mieltä, villasukista puhumattakaan. Mutta ei se mitään. Nyt on lauha ja kevät on aluillaan, nautitaan siitä! Uusi kirja, uudet kujeet.

Vastikään kaikkien huulille noussut Jussi Valtonen kirjoitti kirjan, joka voitti Finlandia-palkinnon, He eivät tiedä mitä tekevät. Kirja julkaistiin Tammen kustantamana vuonna 2014.
Jussi Valtonen (s. 1974) on suomalainen psykologi ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa on tietokirja ”Jossakin on ilo: tietoa ja toivoa masennuksesta kärsiville ja heidän läheisilleen”, jonka hän kirjoitti yhdessä Ben Furmanin kanssa. Valtosen muita teoksia ovat Tasapainoilua (Like, 2003), Vesiseinä (Like, 2006) ja Siipien kantamat (Tammi, 2007). Valtonen voitti J. H. Erkon kaunokirjoituskilpailun vuonna 2002 ja Yleisradion kuunnelmakäsikirjoituskilpailun vuonna 2008.

He eivät tiedä mitä tekevät kertoo yhdysvaltalaisen neurotieteiden professori Joen elämän pyörteistä. Nuoruudessaan hän avioitui suomalaisen Alinan kanssa, muutti Suomeen ja he saivat pojan. Työn saannin vaikeuden ja kunnian himon kasvaessa Alinan ja Joen välit viilentyvät ja Joe palaa takaisin Yhdysvaltoihin. Siellä hänen työuransa paranee ja elämä hymyilee. 20 vuoden jälkeen Alina ottaa häneen yhteyttä, joka kertoo heidän poikansa Samuelin tulleen Yhdysvaltoihin. Samaan aikaan eläinaktivistit sabotoivat Joen tutkijaryhmän edistymistä ja tutkimustuloksia. Tasapainoilu omien tutkimustulosten ja työn puolustamisessa ja pelko oman perheen (vaimo, kaksi tytärtä) turvallisuudesta aiheuttaa hämmennystä Joessa, ja vähitellen pelko osoittautuu aiheelliseksi, kun tieto oman pojan teoista saavuttaa Joen.

Kirja ansaitsee 3½ tähteä. Aihe on hyvä ja ajantasainen. Kirjan aikajana etenee kronologisessa järjestyksessä tehden välillä flash backeja menneisyyteen. Kirja alkaa kertomalla Joen ja Alinan arjesta Suomessa. Kirjan tekee pitkäveteiseksi kuitenkin hiukan liian pitkät kappaleet, pitkäveteiset selostukset henkilöiden tekemisistä, päätöksistä ja päätelmistä, mutta ei kirja jätä kuitenkaan kylmäksi. Draama ja jännitys pitävät lukijan otteessaan viimeisille sivuille saakka.

Tässä kaikki taas joksikin aikaa. Toivotan kaikille hyvää kevään alkua. Kun pyöräilykausi alkoi, helpottui myös liikkuminen pyörällä. Halataan kun tavataan!

Paula Kronqvist

Muistakkee myös PK:n facesivut. Sieltä löytyy uusimmat tiedotteet, julkaisut ja sinne saa käydä vinkkaamassa kirjavinkkejä.

Lähteet:



torstai 9. huhtikuuta 2015

Alkoholistin tarina

Oli 16-vuotias nuori nimeltä Jenni. Eräs päivä hän lähti kavereidensa kanssa mökille. Mökillä Isac kaivoi laukustaan viinapulloja. Hän tarjosi viinaa kaikille. Jenni kieltäytyi ensimmäisellä kerralla, mutta illan aikana kaverukset saivat Jennin maistamaan viinaa. Mökkireissu päättyi lopulta hyvin.
Samana syksynä hänen kaverillaan oli valmistujaiset. Juhlien jälkeen Jenni oli aivan humalassa. 


Tilanne yltyi pahemmaksi. Hän joi lähes joka viikonloppu koska se oli hänestä mahtavaa. Valmistuttuaan hän ei hakenut töitä ollenkaan vaan piti välivuoden. Hän eli Kelan tukien varassa ja käytti kaikki rahat alkoholijuomiin. Jennin oli tarkoitus pitää välivuosi, mutta kolmen vuoden päästä hän huomasi, ettei hänellä ollut vieläkään töitä, eikä koulutuspaikkaa. Hän haki apua A-klinikalta ja oli lähes vuoden raittiina. Vihdoin hän sai töitä Citymarketista. Hänen elämänsä alkoi etenemään oikeilla urilla. Täytettyään 30-vuotta hän pietti syntymäpäivät. Se oli  kuilun paikka. Jenni jäi uudestaan alkoholikierteeseen.

 Samana syksynä hän päätti lähteä kävelylle, hänellä alkoi huimata päässä. Hän istahti penkille. Mutta ei kyennyt istumaan. Jenni asettui makoilemaan puiston penkille. Se oli Jennin loppu. Hänen maksansa petti alkoholiongelmien takia.


Nuva14 - Mia Ojala ja Inka Huhta

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Toimittajapäivät Jyväskylä

Olimme 27.-29.3 nuorten toimittajapäivillä Jyväskylässä. Tapaamisessa oli porukkaa Jyväskylän (ja Muuramen) Painovirheestä, Hyvinkään Hygezinestä, valtakunnallisesta nuorten lehti Curlystä ja Seinäjoen Kantista.


Päästyämme perille menimme hotellille ja sieltä syömään. Ensimmäisenä toimittajapäivänä oli mielestäni melko tylsää välillä kun piti niin paaaaaljon istuskella, vaikka tärkeistä aiheista meille puhuttiinkin. Parasta oli ehdottomasti se kun Papananaama kävi kertomassa siitä kuinka hän tekee YouTube videoita ja omaa blogiaan. Pidin myös sunnuntain kuvauksista ja sain kuvattua yhden hyvän kuvan. Ja olen kyllä tyytyväinen siitä, että onnistuin. Hanna-Kaisa Hämälainen oli pitämässä meille sitä valokuvauspajaa.

Pelasimme Miikan kanssa myös paljon biljardia ja vähän konsolipelejäkin aina vapaa-ajalla. Se oli tosi kivaa.


             Reissun extrat:

Pehmeät pedit ja aivan parhaat aamupalat!
Oli todella huvittavaa kun Sone, Minna ja Veera näkivät Elastisen. Ja hei, haloo, se oli varmasti siistiä... Itse olin silloin huoneessa joten jäi paljon nähtävää.

Reissun tylsimpiä juttuja:

Veerakin oli tullut kipeäksi ja olin vähällä tulla itsekkin.
Yritin taistella flunssaa vastaan ja täpärästi onnistuinkin.

Myöskin junamatka oli uuvuttava meidän kaikkien mielestä, sillä minä valitin kuinka tylsää oli istua junassa ja kaikki valittivat minulle kun olin äänessä koko ajan. 


-Lilja

PS. Voit lukea Oonan tekstin viikonlopusta täältä.
Ja kattoa Veeran tekemän MyWeekend -videon

torstai 2. huhtikuuta 2015

Matka-adapteri: Våfflor & pannkakor


Torstai 2.4.2015

Muistan joskus miettineeni, että yksi suurimpia eroja Suomen ja Ruotsin välillä taitaa olla kieli – eikä sekään loppujen lopuksi kovin suuri. Tämän lisäksi olen kuitenkin löytänyt myös ainakin yhden kiistattoman eroavaisuuden: siinä missä hernekeitto Suomessa keitetään vihreistä herneistä, käytetään keittoon täällä keltaisia herneitä.
 

Pääruokaahan seuraa luonnollisesti jälkiruoka ja nyt jos koskaan lieneekin aiheellista käsitellä vohveleita – vietettiinhän Ruotsissa runsas viikko sitten kansallista vohvelipäivää. Historiallisesti 25.3. on vietetty marianpäivää, joka ruotsiksi tunnetaan nimellä ”vårfrudagen”, mutta päivä on kuitenkin ajan saatossa muuttunut kansan suussa vohvelipäiväksi (våffeldagen). Sillä välin alkuperäinen kirkollinen juhlapyhä onkin saanut muuttaa lähimmälle sunnuntaille ja vohvelinystävät ovat puolestaan saaneet pätevän syyn herkutella viikonpäivään katsomatta ainakin kerran vuodessa.

Kun vohveleihin saakka nyt kerran päästiin, on niiden lomassa verrattain helppoa sivuta lyhyesti myös pannukakkuja. Olen nimittäin viimein saattanut selvittää yhden aikamme ehkäpä suurimmista mysteereistä. Kaikki Muumilaakson tarinoita lapsuudessaan katsoneethan nimittäin tietänevät, että muumiperhe syönee vuodessa enemmän pannukakkuja, kuin ruotsalainen karkkia (eilisen Aftonbladetin mukaanhan ruotsalaiset ovat maailman ahkerimpia karkinsyöjiä; keskivertoruotsalainen pistelee poskeensa vuosittain noin 17 kiloa karamelleja). Useimmat muumien aamu-, väli- ja iltapaloja – lounaista ja illallisista puhumattakaan – seuranneet ovat varmaankin myös huomanneet, että pannukakku-nimityksestä huolimatta ruokalaji kuitenkin muistuttaa ulkoisesti enemmän lättyä. Syytä tähän epäkohtaan olen itsekseni pohtinut jo pitkään – kunnes viimein joitain viikkoja sitten tajusin, että Ruotsissa ”pannkaka” tarkoittaakin paistosta, joka Suomessa tunnetaan lättynä. ”Plätt” sen sijaan viittaa erityisellä lättypannulla paistettuun pienemään lättyyn. Suomessa tavallinen, uunissa paistettu pannukakku, taas tunnetaan täällä nimellä ”ugnspannkaka”. Johtopäätöksenä voitaneen olettaa, että Muumilaaksossa syödään pannukakkuja lättyjen sijaan ainakin osittain jonkinlaisen käännösvirheen seurauksena – kirjoitettiinhan alkuperäiset Muumi-kirjat alun perin ruotsiksi.

Täällä on tullut jo kevät – jos ei siis lasketa viime viikolla kuin tyhjästä ilmestynyttä lumikuuroa, josta pääsinkin nauttimaan edellisenä päivänä hankkimani aurinkolasit sattuneesta syystä vielä taskussani. Lohduttauduin kuitenkin muistelemalla naistenpäivänä, siis maaliskuun kahdeksantena, lehdestä lukemaani juttua, joka kertoi, että kyseisenä sunnuntaina oli Svanbergassa, kymmenisen kilometriä Norrtäljestä pohjoiseen, mitattu kaikkien aikojen lämpöennätys maaliskuulle – 16,5 astetta! Lehdessä haastateltujen asiantuntijoiden mukaan mittauksia on suoritettu jo 1700-luvulta lähtien, ja yli 15 asteen lämpötila tähän aikaan vuodesta on hyvin epätavallista.

Eräänä niin ikään lämpimänä päivänä kotiin tullessani sain hieroa silmiäni useampaankin kertaan. Jonkin matkan päässä ulko-ovelta huomasin nimittäin parkkipaikan laidalla miehen, joka puuhasi jotain maassa olevan pienen kasan äärellä. Lähempää ohi kulkiessani huomasin, että kasasta nousi hieman savua, jota nuori mies vieläpä ruokki sytytysnesteellä. Minut ja kysyvän ilmeeni huomattuaan hän kertoikin iloisesti olevansa aloittelemassa grillauskautta, kunhan vain saa nuotion syttymään. Vieressään hänellä olikin vaatimattomasti varmastikin toistakymmentä kiloa grillihiiliä – mikäs siinä. Toivotin innokkaalle grillaajalle onnea ja katsoin parhaaksi jatkaa matkaa.

Lehdestä olen saanut lukea myös erikoisesta koulunkäyntiin liittyvästä ongelmasta: jokin aika sitten Täbyssä sijaitsevan peruskoulun oppilaat kirjoittivat paikallislehteen yleisönosastokirjoituksen, jossa todettiin, että koulun oppilaiden opiskelu on vaarassa häiriintyä, sillä koulun opettajat ja sijaiset ovat liian hyvännäköisiä. Lehden tavoittama koulun henkilökunnan edustaja totesi, että on hienoa, että oppilaat ottavat kantaa asioihin, mutta kieltäytyi sen sijaan arvioimasta opettajakollegoidensa ulkonäköä asteikolla yhdestä kymmeneen.

Toisen hilpeyttä herättävän uutisen löysin useammastakin suomalaisesta lehdestä – tällä kertaa hauskuus ei silti piillyt itse uutisen sisällössä, vaan otsikossa: ”Medvedev karhuaa separatistien kaasulaskua Ukrainalta”. Jutun luettuani mietin, mahtoiko otsikon kynäillyt toimittaja osata venäjää, vai oliko kyseessä vain hauska yhteensattuma – nimi Medvedev nimittäin tarkoittaa venäjäksi karhua (medved’).

Venäjästä olenkin tähän mennessä oppinut jo yhtä ja toista – maan historiasta tiedän esimerkiksi jo, että eräs tsaari tunnettiin hyvistä hammaslääkärintaidoistaan: jos jollakulla hovissa särki hammasta, etsi neuvokas tsaari käsiinsä tongit ja kiskoi hampaan irti. Eräs toinen tsaari taas muistetaan päätöksestään alkaa verottamaan parrakkaita kansalaisia. Kaupungin ulkopuolella asuvat talonpojat partaverosta oli tosin vapautettu, mutta kaupungissa vieraillessa tuli heidänkin maksaa parrastaan yksi kopeekka. 

Fonetiikan teorian kurssilla on muun muassa opittu, että kielenkärki on latinaksi apex linguae, minkä taas monen muun samaan sarjaan kuuluvan tiedonmurusen kanssa ilmeisesti uskotaan olevan ensiarvoisen tärkeää sujuvan kielenoppimisen kannalta. Lisäksi tulee luonnollisesti tietää myös, miten ilma virtaa (tai vaihtoehtoisesti ei virtaa) nenässä, kun sanotaan ”aaaa”. Tämän tiedon uskon olevan jopa jossain määrin perusteltua, sillä esiintyyhän a-äänne muun muassa sanassa ”da”, joka taas onkin jo ihan oikeaa venäjää, vieläpä usein käytettyä. Sitä paitsi, olisihan ihan kamalaa, jos joku joskus jäisi kiinni vääränlaisesta nenänkäytöstä vaikkapa sitten keskellä Venäjää. Tunneilla käytämme muuten Fonetik light –kirjaa, jonka nimen eräs opiskelija toivoi kuvaavan loppukokeen vaikeus-, tai hänen logiikkansa mukaan ennemminkin helppousastetta. Valitettavasti opettaja ei vaikuttanut yhtään niin huvittuneelta, kuin moni muu. Samaisen filosofin mukaan olisi muuten myös kannattavampaa opiskella latinansukuisia kieliä, koska silloin ei tarvitsisi erikseen opiskella ääntämistä ja oppikirjatkin ovat kuulemma halvempia.
  
Kuluneiden kuukausien aikana on harjoiteltu myös tekstianalyysiä, joka vastannee toimintaperiaatteeltaan jonkinsorttista lukupiiriä – tunneilla istutaan ringissä ja luetaan vuoron perään läksynä ollutta tekstikappaletta sekä yritetään enemmän tai vähemmän epätoivoisesti keksiä sopiva ruotsinkielinen käännös kulloisellekin pätkälle. Nenää ei myöskään näillä tunneilla ole suinkaan unohdettu, sillä ensiksi lukemamme teksti kertoi isonenäisestä tytöstä, joka yritti nasukseensa ilmeisen tyytymättömänä päästä siitä eroon. Tässä kohtaa joudun tunnustamaan, että ihan kaikkia muita kertomuksen yksityiskohtia en silti muista, sillä kahden viikon jälkeen kolmisivuisen tarinan loppuun saakka päästyämme olen oikeastaan ehtinyt jo unohtaa, kuinka se alkoikaan.


Kielioppitunneilla sen sijaan muistan oppineeni uuden vängältä kuulostavan yhdyssanan "flaggstångsknoppsmålare", joskin lienen sitä vastoin unohtanut, mitä tekemistä lipputangonnupinmaalarilla mahtaa olla venäjän kielen kanssa. Kerryttämäämme osaamista olemme päässeet myös harjoittelemaan suullisen kielitaidon kurssille, jolla tähän mennessä käytetyin sana vaikuttaisi jostain syystä olevan ”stop”, joka muuten useimmiten esiintyy opettajan perin usein viljelemässä ilmauksessa ”Stop-stop-stop-stop!!”. Sana itsessään lienee silti jonkinlainen osoitus venäjän kielen taloudellisuudesta – siihen ei ole nimittäin pelkästään sisällytetty käskyä lopettaa väärinkäyttämästä kohdekieltä, vaan myös olla hiljaa, kuunnella ja toistaa oikea ilmaus – ja toistaa ja toistaa ja toistaa… Todellisten venäläisten ilmaisujen lisäksi (tai niiden sijaan) olen muuten hämmästyksekseni omaksunut ainakin jonkinasteisen slaavilaisen korostuksen – en kuitenkaan venäjää, vaan ruotsia puhuessani. Erikoisen ilmiön seurausten kartoittaminen jatkuu. Toistamisen lisäksi olemme joukolla pohtineet mm. kuinka vahvaa oluen tuleekaan olla, jotta se voidaan virallisesti laskea vahvaksi, ja oppineet, että kellonaikaa kysyttäessä vastauksen tulee olla tarkka, eikä sellaiseksi kelpaa siis esimerkiksi näennäisen epälooginen, mutta ovela lausahdus ”Juuri nyt kello on pian kaksitoista”, jolla yritetään välttyä käyttämästä monimutkaisempia kielioppirakenteita.  Kuluneella viikolla pääsimme myös kuvailemaan tulevan pääsiäisen ruokalistaa, sekä hymyilemään tavallista leveämmin, kun eräs opiskelijoista kertoi vahingossa herkuttelevansa lihapullien sijaan koiranlihalla.

Kiirastorstain vuoksi useat liikkeet sulkeutuivat tänään tavallista aikaisemmin. Niin teki myös yliopiston kahvila – tarkalleen klo 16, kuten eräs opiskelija oli selvittänyt. Tästä syystä myös me pidimme tauon tavallista aikaisemmin – olisi ilmeisesti anteeksiantamatonta, jos ”fikapaus” jouduttaisiinkin kärsimään kokonaan ilman kahvia. Ennen tunnin alkua joku huomasi muuten joutuneensa istumaan ilmastointiluukuun edessä sijaitsevan pöydän ääreen ja päätti siirtää pöydän tuoleineen toiselle puolelle huonetta, jottei paleltuisi. Tähän joku kerkesikin kommentoimaan, että Tukholman yliopisto lienee yksi mantereen vapaamielisimmistä – esimerkiksi Oxfordissa kun ei kuulemma tulisi kuuloonkaan, että opiskelijat saisivat lupaa kysymättä siirrellä huonekaluja mielensä mukaan pitkin luokkaa. Tarina ei valitettavasti kerro, mistä tieto oli peräisin.

Muistiinpanovihkooni on muuten kevään aikana ilmestynyt kaktuksen ja lentokoneiden seuraksi mm. kirahvi, muumeja, vesinokkaeläin ja ruislimppu. Kaiken tämän lomassa olen myös oppinut, että indoeurooppalaista kantakieltä tarkoittava ruotsinkielen sana ”urindoeuropeiska” kannattaa väärinkäsitysten välttämiseksi huolellisesti ääntää ur-indo-europeiska, eikä suinkaan esimerkiksi urin-do-europeiska, kuten joskus voi vahingossa käydä.

Jesse

PS. Viime syksynä muutin Ruotsiin suhteellisen nopealla aikataululla. Silti en selvästikään ole lajini ainoa, saatikka nopein, sillä luin vastikään Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä helmikuussa vuonna 2000 julkaistun artikkelin, jossa Hanoi Rocks –laulajana tunnetun Michael Monroen isä Pentti Fagerholm kommentoi poikansa Tukholmaan muuttoa seuraavasti: ”Seitsemäntoistavuotiaana Mike lähti luokkaretkelle Tukholmaan. Hän jäi sille tielleen ja koulu kesken. Äiti oli tietysti vähän vastaan ja olisin minäkin ollut, jos olisin tiennyt hänen suunnitelmistaan.” Rock-legenda itse kertoi samaisessa artikkelissa valmistelleensa luokkaretken päätteeksi tapahtunutta maastamuuttoaan ottamalla mukaansa retkelle kaikki kolmesataa levyään.
 
Matka-adapteri seuraa Nuorisokanava Hertzilän aalloilta tutun Jessen vaiheita tällä kertaa ulkomaankirjeenvaihtajana Ruotsissa. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.