Puolen vuoden vaellus

Se on Joni tässä, pitkästä aikaa kieltämättä. Kevään tunnelmat ovat vaihtuneet kesän lämpöaalloiksi, kun voimia rokottaa hellelukemat sekä jatkuvat vedenhakureissut. Ympärillä kuuluu huokailuja sekä välillä toteamista lämpötilan lukemista. Jossakin pörrää yksinäinen tuuletin ja kärpänen ei löydä ulos huoneesta, vaan kolahtelee ikkunaa vasten uudestaan ja uudestaan. Näin torstain vetimiksi sitten kirjoitan teille, koska nämä alkavat olemaan viimeisiä päiviäni tornion nuorisotoimen piirissä. Itse asiassa huomenna 31.05.2013 taival ottaa ja päättyy.
Mitä on mahtunut tähän lähes puolen vuoden ajanjaksoon? Ainakin todella lentävää aikaa, jos ei muuta. Muistan kuinka vasta astuin näistä ovista sisään edes tietämättä mitä tulisin kohtaamaan. Nyt tunnen lähes kaikki täältä nimeltä (vaikka nimimuistini on niin kehno että se pääsisi jo johonkin kirjaan), tunnen tilat ja niiden sopukat vaikka silmät kiinni takaperin tunnustellen. Muistan kuinka ensimmäiset tilaillat olivat jännittäviä, kuinka rauhallisen ilmapiirin vallitessakin en osannut rentoutua. Mutta ne ajat ovat nyt takana päin. Oman persoonani vuoksi ihmisten kohtaaminen on aina jännittävää, mutta jännittäminen on täysin erinlaista kuin se oli silloin alussa. Pystyn olemaan oma itseni enkä tarvitse enää psyykkauksia ennen paikalle astumista.

Tämä kokemus on antanut minulle todella paljon. Se on kasvattanut minua niin ihmisenä kuin persoonanakin aivan älyttömiä määriä. Yksi valtava kiitos kuuluu Aaltosen tiimille, joka pystyi kiskomaan minusta esiin voimavaroja ja kykyjä joita en edes tiennyt olevan olemassa. Itseluottamukseni on kohonnut, kun pystyn heittäytymään asioihin täydellä sydämellä. Luotto omiin kykyihin, se on tärkeää tässä työssä, se säteilee kaikkeen mitä teet, miten puhut ja miten käyttäydyt. Jos et luota itseesi ja siihen mitä teet, olet silloin jo puoliksi kärryn ulkopuolella. Minä tunsin alussa roikkuvani kärryn kammessa kiinni ja raahautuvani pitkin soratietä, mutta nyt tunnen istuvani kärryn kyydissä suhteellisen jämerästi.

Ei toiminnat olivat myös todella antoisia, esimerkiksi radiotoiminta. Ensimmäinen kohtaamiseni radiomaailman kanssa oli kahden tunnin suora lähetys muutaman tunnin valmisteluajalla. Jessen kanssa suoriuduimme siitä kuitenkin lähes täydellisesti. Tai täydellisyyttä kyllä kutiteltiin. Siitä eteenpäin olin silloin tällöin lähetyksissä mukana, ja kyllä sanon että nautin siitä niin paljon kuin vain pystyin nauttimaan.
Tässä työssä opin myös ottamaan pienistä asioista iloa irti. Pihalla käytävä pieni leikki oli kaikkea muuta kuin puolen tunnin ajanviete. Kahvin ottaminen kesken työn oli virkistävä tauko, ja kuinka karkkia pussiin lappaessa ohimenevät ja pöydälle tippuvat irtsarit saivat aikaan sen, että kaikki tilassa olevat henkilökunnan jäsenet tulivat silmät kiiluen paikalle jakamaan saalista.
Hetket ihmisten kanssa, niin nuorien kuin tilojen vakituisten työntekijöidenkin kanssa ovat olleet kultaakin arvokkaampia. Ne ovat olleet suuntaa antavia ja ohjeistavia hetkiä, sekä muistutuksia siitä mihin ihminen itse kuuluu. Joskus mietin itseäni pölyiseen toimistoon tai hämärään halliin tekemään töitä, mutta nyt tämän ajanjakson myötä olen tajunnut että viihdyn enemmän ihmisten parissa. Jaan niin hyvät kuin huonotkin hetket, niin stressin kuin stressin poistumisenkin.

Kerkesinkö vielä puhua tapahtumista? Eri tapahtumat täällä ovat minun mieleeni erittäin paljon. Ensiksi mieleen muistuu PMC, jossa olisin varmasti viihtynyt pidemmänkin työrupeaman, mutta jokainen tunti jonka siellä töitä tein, jäi mieleeni pysyvästi. Katsomossa videokameran kanssa heiluminen sählypelejä tallentaen, pukuhuoneissa pomppiminen ja joukkueiden haastatteleminen, pelinurkan testaaminen, artistien kuvaaminen ja esitysten kuunteleminen.
Tiloilla on myös järjestetty jos jonkinmoista meininkiä, joihin on ollut suora ilo osallistua. Pilkkien jatkot Messillä, eri musiikkitapahtumat Nuorkalla, bänditapahtumia Aaltosessa... Konkka on kyllä jäänyt vähemmälle tapahtumarikkaudellaan, mutta sielläkin on tullut vietettyä monen monituisia tunteja. Mölkyn pelaamisesta pihalla biljardipöydän saapumiseen ja varauslistan nopeaan täyttymiseen. Leipien teosta elokuvien katsomiseen.

Yksi tapahtuma joka tässä vähän aikaa sitten oli, jäi kyllä myös mieleen todella ihanana kokemuksena, nimittäin yönuorkka. Se oli kokemuksena sellainen, että ottaisin kyllä koska tahansa uusiksi. Yötön yö yötilalla, tehokas pakkaus josta nauttivat kaikki.
Niin. Kaikkia kaikkineen, nämä kuukaudet täällä ovat olleet sellaisia jotka saivat minut hakemaan kouluun ja pyrkimään kouluttautumaan tälle alalle. Olen löytänyt paikan ja työn johon tulen takuuvarmasti tulevaisuudessa pyrkimään. Minua eivät vaivaa vuodet jotka kuluvat työn tavoittelussa, ne ovat vain aikaa, helinää kellossa ja sivuja kalenterissa. Ihmisen vuodet ovat rajatut, mutta ihmisellä itsellään on täysi oikeus päättää mihin nämä vuodet käyttää. Vaikka saisin olla täällä vain pienen osan elämästäni, niin silloin voin ihan huoletta sanoa, että tein juuri sitä mitä halusin, ja elin kuten halusin elää. Enempää en voi itseltäni pyytää tai vaatia, voin vain olla tyytyväinen.

Kiitos kaikille kanssani työskennelleille, tätä blogia lukeneille ja radiota kuunnelleille, jotka ovat olleet tämän puoli vuotta asian syrjässä kiinni. Jatkakaa syrjässä kiinni olemista vielä tulevaisuudessakin, sillä minä takaan ja alleviivaan että tulette kuulemaan minusta vielä.
Hyvää kesää kaikille ja lämpimiä päiviä toivottaa Joni.

Paulan Kirjasto 12

Aloha kaikille!

Kesäkelit ovat alkaneet, nauttikaamme. Kesälomakin kolkuttelee ovella. Ei jaksaisi odottaa. Sitä ennen ainakin itellä kolme täyteen puukattua viikkoa vielä kärsittävänä. Onneksi Paulan Kirjasto tuo hieman viihdykettä ankeaan ja aurinkoiseen arkeen.

Tämän kerran kirjasta ei kannata ottaa ollenkaan mallia omaan elämään. Silti teos oli hirveän viihdyttävä. Tuomas Kyröon kirjailija ja kirja on Mielensäpahoittaja. Kirja on painettu vuonna 2010Juvalla ja kustantajana toimii WSOY. Kirja kertoo iäkkäästä miehestä, joka ei ole tyytyväinen nykypäivän toimintaan. Silti hän alistuu toimimaan kuten käsketään ja kuinka näkee järkevänä.

Kirjassa on 130 sivua, 40 lukua, eli 40 tapaa pahoittaa mielensä. Lisäksi kirjailija on kirjoittanut jatko-osan Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Siitä toiste. Itse kirjailijasta sitten: Tuomas Kyrö, syntynyt 1974, asuu Janakkalassa perheineen. Hänen ensimmäinen teos on Nahkatakki vuodelta 2001. Kyrö on kirjoittanut muun muassa romaaneja sekä kolumneja ja lisäksi piirtänyt sarjakuvia. Kyrön muita teoksia ovat mm. Liitto (v. 2005), 700 grammaa (v. 2009) ja Miniä (v. 2012).

Kirjalle arvosana 4½. Yksinkertaisesti viihdyttävä. Ei voi muuta sanoa. Toivottavasti jatko-osa on yhtä hyvä. Innokkaimmat lukijat lukevat molemmat. Kirjan löytää Tornion kaupunginkirjaston yläkerrasta kaunokirjallisuuden osastolta kohdasta Kyrö.

Kirjoittaessani tätä tajusin, että tähän blogipäivitykseen sisältyy kaksi hyvää uutista ja yksi huono uutinen. Kesä alkaa ja Paulan Kirjasto ilmestyi. Huono uutinen on se, että kesäloma alkaa, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka kesällä luetaan kirjasto tyhjäksi, ei blogi päivity sanallakaan. Eli me kuulemme toisistamme seuraavan kerran syksyllä (jos kuulemme, toivottavasti). Näin ollen toivotan KAIKILLE hyvää, lämmintä ja rentouttavaa kesälomaa.

Paula Kronqvist

Esittelyssä Andy James

Andy James on Englantilainen kitaristi. Hänellä on oma bändi Sacret Mother Tongue joka on perustettu vuonna 2004. Bändiltä on tullut 3 albumia (" Revenge Is Personal 2006, The Ruin of Man 2009, A Light Shines EP 2012, Out Of The Darkness 2013").


Bändin ulkopuolella Andy tekee omaa soolo projektia joka on tuottanut 3 täys pitkää albumia (" Machine 2005, In The Wake Of Chaos 2007 ja Andy James 2011") sekä 2 EP:tä (" Kaos 7 2009, Psychic Transfusion 2013")


                                                          Sacret Mother Tongue - The End

                                                               Andy James - War March

Miss Farkku-Suomi

Miss Farkku-Suomi 

“Pittää olla kova ja vittumainen.”

 

kuva täältä

Kauko Röyhkän omaa nuoruutta peilaava nuorisodraama onnistui hienosti niin ajankuvana kuin nuoruuden ja erilaisuuden kuvauksenakin. Yleensä minun on hirveän vaikea katsoa elokuvaa joka perustuu kirjaan jonka olen lukenut. Tällä kertaa se ei tuottanut mitään ongelmaa. Vaikka pidän Kauko Röyhkää melkein jumalana ihmisten joukossa, kirjailijana hän on täysi susi. Toivonkin suuresti ettei  Kauko ole itse sanonut maailman kliseisintä lausetta: ”Jonain päivänä te tuutte sanoon että me oltiin kavereita!” omille kiusaajilleen.

     Elokuvan miljöö sijoittuu 1970-luvun lopun Ouluun. Päähenkilö on 17-vuotias Välde joka kuuntelee vaihtoehtoista rokkia ja ihailee David Bowieta, Lou Reediä ja Patti Smithiä. Vaihtoehtorokin harrastaminen on kuitenkin pikkukaupungissa  vaikeaa koska se mielletään homojen hommaksi ja siihen vastataan väkivallalla. Välden tilannetta ei myöskään helpota se että hän ihastuu koulun kauneimpaan tyttöön Pikeen, josta myöhemmin kruunataan Miss Farkku-Suomi. Välden pelastukseksi kuitenkin punk ja uudet tuulet ovat tulossa pohjolaan ja hänkin alkaa kirjoittamaan omia kappaleita ihastuksestaan.

     Elokuva kertoo nuoruudesta, halusta tulla kuuluisaksi, erilaisuudesta ja erityisesti rakkaudesta. Draamankaareltaan ja tarinaltaan se on melko köykäinen, mutta silti se saa imettyä katsojan keskittymisen itseensä. Varsinkin oululaisena se on jo miljöönsä puolesta kiinnostava, ja helposti tulee lumouduttua vanhan Oulun maisemiin. Uskon että elokuva voi olla tärkeä ja mieleenpainuva juurikin 70-80- luvulla nuoria olleille oululaisille. Näyttelijävalinnatkin ovat erittäin onnistuneita. Minun näkemykseni mukaan suomalainen elokuva on jo silloin hyvä jos siinä ei näyttele Mikko Leppilampi, Peter Franzen, Krista Kosonen ja Aku Hirviniemi. 99 prosenttia elokuvan näyttelijöistä oli tuntemattomampia naamoja ja se teki elokuvasta erittäin virkistävän. Erityisesti naapurin kaksi lestadiolaispoikaa ja Välden kaveri (nimeä en muista nyt kirveelläkään) joka ajaa Datsuniaan amisviikset tuulessa hulmuten ja Pepe Willberg stereoissa pauhaten ovat elokuvassa mahtavia keventäjiä.

     Ensimmäistä kertaa elämässäni joudun nyt liputtamaan elokuvan puolesta. Kirjana sama tarina oli vähän massiivisempi kuin ruudulta, mutta silti elokuva toi tarinan paremmin esille ja teki siitä näyttävemmän. Kohtaus jossa Välde laulaa omia laulujaan Kuusrockin päälavalla, saa ihon kananlihalle, sitä ei tapahtunut kirjaa lukiessani. Kiitos tästä kuuluu Kauko Röyhkän hienoille sanoituksille ja Mikko Neuvosen omintakeiselle lavakarismalle. Nyt alkaakin jo mieleni tehdä Kuusisaareen joraamaan Cooperin testi- kappaleen tahtiin.

” Mä en juokse teidän paskakisoissa!

Mä oon petturi ja myyn mun isänmaan!

Mä en kuuntele kun karjutte ja väistän kun te lyötte.”

 Niilo Väärni

Paulan kirjasto 11

Hei taas kaikki blogin seuraajat!
 
Tämän kerran kirja on valittu tiukalla raatiäänestyksellä tuloksin 1-0. Siirrytään ajassa n. 2o0 vuotta taaksepäin. Ranskan suuri vallankumous tapahtunut vajaa 30 vuotta sitten, eletään romantiikan ja realismin aikaa kirjallisuudessa ja niin päin pois. Klassikko tarina, jonka pohjalta on paljon tulkintoja. Muun muassa Disney sekä Mattel Entertainment ovat tehneet oman versionsa tarinasta. Lisäksi tarinasta on jäänyt elämään hyvinkin tunnettu sanonta. Keksitkö jo tarinan? Niinpä tietenkin... Tarinahan on klassikko Kolme Muskettisoturia.
 
Ranskalainen Alexandre Dumas vanhemman teos Kolme muskettisoturia (ransk. Les trois mousquetaires) ilmestyi vuonna 1844. Teoksen on suomentanut Lauri Hirvensalo ja toimittanut WSOY vuonna 1986. Itse tarina sijoittuu 1600-luvun Keski-Eurooppaan: Ranskan, Luxemburgin ja Englannin alueelle. Kirjan päähenkilö d'Artagnan on päättänyt liittyä Ranskan muskettisoturien rivistöön ja armeliaan kuninkaan palvelukseen. Päästyään kolmen muskettisoturin; Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen; ystäväksi, hän huomaa, mitä muskettisoturin elämä on, ja nämä neljä ystävystä joutuvat milloin kenenkin takia mitä jännittävimpiin seikkailuihin palvellessaan kuningasta.
 
Itse päärikollisesta sitten: Alexandre Dumas vanhempi (1802-1870) oli ranskalainen, romantiikan ajan taloudellisesti menestynein kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, artikkeleita, näytelmiä ja novelleja. Hänen merkittävimmät teokset ovat Kolme muskettisoturia ja Monte-Criston kreivi. Yllättävä piirre kirjailijassa oli hänen rietas elämäntyylinsä. Sitä mukaa kun hän ansaitsi kirjoituksillaan, hän tuhlasi sen ylenpalttiseen elämään. Hänellä oli lukuisia rakastajia, joiden kanssa hän sai kolme aviotonta lasta, joista yksi on isänsä mukaan nimetty ja jalan jäljissään kulkeva Alexandre Dumas nuorempi.
 
Annan kirjalle 5 tähteä. Kirja on klassikko, eli sillä on tietty arvo. Se arvo on tämän kirjan kohdalla, että jokainen, jopa ne, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, tietävät tarinan perustan. Jos ei muuten, niin ainakin Disney-tulkinnan pohjalta. Lisäksi tarina on melkein 200 vuotta vanha, ja silti kovassa suosiossa.
 
Tässä oli tämän kerran arvostelu. Seuraavalla kerralla onkin luvassa varsin mielenkiintoinen uusi kirja. Siitä kuulette seuraavalla kerralla. Ai niin... tai no... varmaan turhaa tässä vaiheessa kertoa se alussa mainitsemani sanonta. Tokihan sen tässä vaiheessa on jokainen jo älynnyt. YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA!
 
Hyvää toukokuun alkua toivottaa
Paula Kronqvist