Miss Farkku-Suomi
“Pittää olla kova ja vittumainen.”
Kauko Röyhkän omaa nuoruutta peilaava nuorisodraama onnistui hienosti niin ajankuvana kuin nuoruuden ja erilaisuuden kuvauksenakin. Yleensä minun on hirveän vaikea katsoa elokuvaa joka perustuu kirjaan jonka olen lukenut. Tällä kertaa se ei tuottanut mitään ongelmaa. Vaikka pidän Kauko Röyhkää melkein jumalana ihmisten joukossa, kirjailijana hän on täysi susi. Toivonkin suuresti ettei Kauko ole itse sanonut maailman kliseisintä lausetta: ”Jonain päivänä te tuutte sanoon että me oltiin kavereita!” omille kiusaajilleen.
Elokuvan miljöö sijoittuu 1970-luvun lopun Ouluun. Päähenkilö on 17-vuotias Välde joka kuuntelee vaihtoehtoista rokkia ja ihailee David Bowieta, Lou Reediä ja Patti Smithiä. Vaihtoehtorokin harrastaminen on kuitenkin pikkukaupungissa vaikeaa koska se mielletään homojen hommaksi ja siihen vastataan väkivallalla. Välden tilannetta ei myöskään helpota se että hän ihastuu koulun kauneimpaan tyttöön Pikeen, josta myöhemmin kruunataan Miss Farkku-Suomi. Välden pelastukseksi kuitenkin punk ja uudet tuulet ovat tulossa pohjolaan ja hänkin alkaa kirjoittamaan omia kappaleita ihastuksestaan.
Elokuva kertoo nuoruudesta, halusta tulla kuuluisaksi, erilaisuudesta ja erityisesti rakkaudesta. Draamankaareltaan ja tarinaltaan se on melko köykäinen, mutta silti se saa imettyä katsojan keskittymisen itseensä. Varsinkin oululaisena se on jo miljöönsä puolesta kiinnostava, ja helposti tulee lumouduttua vanhan Oulun maisemiin. Uskon että elokuva voi olla tärkeä ja mieleenpainuva juurikin 70-80- luvulla nuoria olleille oululaisille. Näyttelijävalinnatkin ovat erittäin onnistuneita. Minun näkemykseni mukaan suomalainen elokuva on jo silloin hyvä jos siinä ei näyttele Mikko Leppilampi, Peter Franzen, Krista Kosonen ja Aku Hirviniemi. 99 prosenttia elokuvan näyttelijöistä oli tuntemattomampia naamoja ja se teki elokuvasta erittäin virkistävän. Erityisesti naapurin kaksi lestadiolaispoikaa ja Välden kaveri (nimeä en muista nyt kirveelläkään) joka ajaa Datsuniaan amisviikset tuulessa hulmuten ja Pepe Willberg stereoissa pauhaten ovat elokuvassa mahtavia keventäjiä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni joudun nyt liputtamaan elokuvan puolesta. Kirjana sama tarina oli vähän massiivisempi kuin ruudulta, mutta silti elokuva toi tarinan paremmin esille ja teki siitä näyttävemmän. Kohtaus jossa Välde laulaa omia laulujaan Kuusrockin päälavalla, saa ihon kananlihalle, sitä ei tapahtunut kirjaa lukiessani. Kiitos tästä kuuluu Kauko Röyhkän hienoille sanoituksille ja Mikko Neuvosen omintakeiselle lavakarismalle. Nyt alkaakin jo mieleni tehdä Kuusisaareen joraamaan Cooperin testi- kappaleen tahtiin.
” Mä en juokse teidän paskakisoissa!
Mä oon petturi ja myyn mun isänmaan!
Mä en kuuntele kun karjutte ja väistän kun te lyötte.”
Niilo Väärni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti