perjantai 20. joulukuuta 2013

Paulan Kirjasto 15

Heippa kaikki blogin lukijat,
viimeinen rysäys ennen kunnollista joululomaa. Paulan Kirjastokin jää ansaitulle lomalle. Se ei silti tarkoita etteikö kirjoja ahmittais mahan täydeltä. Tämän kertainen kirja onkin varsinainen pommi. Tällaista ei ole ennen nähty PK:ssa saatikka Adapterissa. Tämä kirja on yllätys, tämä kirja on jymy-yllätys, tämä kirja on kaikenkattava kertomus, tämä kirja on... elämänkerta.

Huhuu? Lähtikö taju? Pärjäätkö?? No hyvä. Ei tämä niin shokeeraavaa kumminkaan ole. Tämä elämänkerta kertoo meidän omasta Lapin pojasta: Timo K. Mukasta. Itse kirjan on kirjoittanut Erno Paasilinna, joka sattui olemaan Mukan ystävä. Kirjan on kustantanut WSOY vuonna 1988 ja sivuja on huikeat 222. Eli ei mikään paksu kirja. Eipä sillä, ei siinä olis ollu paljon kerrottavaakaan Mukan elämästä.

Kuva lainattu netistä täältä.
Mukka eli nimittäin vain 28-vuotisen elämän. Hän syntyi evakkomatkalla Bollnäsissä, Ruotsissa 1944 ja kuoli Rovaniemellä Lapin keskussairaalassa 1973. Hän oli kirjailija, runoilija ja taidemaalari. Hänen merkittävämmäksi teoksekseen on noussut hänen esikoisteoksensa Maa on syntinen laulu. Muita teoksia on mm. Tabu (1965), Koiran kuolema -novellikokoelma (1967) ja Kyyhky ja Unikko (1970). Mukan kotitalo, Mukkala, sijaitsee Orajärvellä Pellossa. Mukka kärsi koko elämänsä ajan köyhyydestä, mikä vaikutti hänen elämäänsä radikaalisti. Hänen voimakkaat elämäntavansa ja ainainen stressi tulevien teosten suhteen eivät tuottaneet hänelle julkisuutta vaan pikemminkin halveksuntaa ja ihmetystä. Häntä ei paljoa arvostettu kuin vasta hieman ennen kuolemaansa, kun hän alkoi saada taiteilija-apurahoja eri järjestöiltä. Mukka eli koko ajan puutteessa ja muutti aina ongelmiaan pakoon ja inspiraation perässä paikkakunnalta toiselle. Torniossa hän ei kylläkään koskaan asunut.

Erno Paasilinna (1935-2000) oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Ja kyllä, hän on sukua Arto Paasilinnalle: he kummatkin kuuluvat Paasilinnan veljesten kirjailijoihin. Hänen esikoisteoksensa on Kylmät hypyt (1966). Muita teoksia kirjailijalla on Synnyinmaan muistot (1973) ja Yksinäisyys ja uhma: Esseitä kirjallisuudesta (1984, Finlandia-palkinto 1984). Kirjailijan teoksia on käännetty ainakin 13:lle eri kielelle. Tunnustuksia on sadellut toistakymmentä mm. Aleksis Kiven palkinto 1996, Eino Leinon palkinto 1984 ja Valtion kirjallisuuspalkinto 1971 (satiirikokoelmasta Alamaisen kyyneleet).

Kirjalle 3 ja ½ tähteä seuraavin perustein: mielenkiintoinen, silmiä avaava, uskottava, hämmästyttvä, yllättävä. En olisi uskonut moista Mukasta. Kirja oli kaikin puolin hyvä. Suosittelen lukea hänen esikoisteoksensa. Mutta tällaista tällä kertaa. Suuret kiitokset lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorille Leena Kelloniemelle, kun hän vinkkasi minulle tätä kirjaa. Näillä eväillä toivotan kaikille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014. Lukekaa ja syökää ja nauttikaa olostanne.

Paula Kronqvist

Lähteet: Timo K. MukkaErno PaasilinnaKirja ja Kuva

torstai 19. joulukuuta 2013

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 3


Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Täällä mä istun vielä nuorisokodissa, mutta menen joululomille viikonloppuna. Saan 9 päivää viettää perheeni kanssa, tulikin ostettua jo joululahjatkin perheelle. Ehkä tämä 9 päivää auttaa minua ajattelemaan asioita eri tavalla, kun saan vähän lomaa. Yritän miettiä asioita niin, että viikonloppuun ei ole kauan, kohta on joululoma, ja sen jälkeen onkin jo tammikuu. Sain asiat järjestykseen, ja näillä näkymin pääsen muuttamaan itsenäiseen paikkaan viimeistään tammikuun puolessa välissä.

Joululoma on minulle iloinen loma, koska voin viettää aikaa perheeni kanssa, tosin en varmaankaan näe isää. En ymmärrä sossuja kun saan nähdä isääni vain jonkun seurassa. Isä on mulle ehkä kaikkein tärkein perheestä, vaikka hän juokin. En oikein muista mitä pienenä tein isän kanssa, mutta muistan että isä vei minut aina päiväkotiin ja odotin aina innoissaan että iskä hakee minut kotiin päiväkodista. Iän myötä olemme isän kanssa lähentyneet entistä enemmän. Silloin kun asuin Helsingissä, pyrin soittamaan isälle lähes joka päivä. Mutta sossut esti sen. En enää saanut soittaa hänelle kuin halusin. Tätä kohtaa en ymmärrä lastensuojelulaissa.

Kun muutin takaisin lappiin, soittelin enemmän ja kävin enemmän isän luona. Kunnes sossut sai tietää että olin yöpynyt isän luona ilman aikuisia, he pistivät siihen lopun. En minä tiennyt etten olisi saanut yöpyä isällä. Mutta ei minulta tuomosta voi kieltää. Olen tottunut siihen, että isä juo. Mutta ei se herranen aika silloin juo ku mä siellä olen.

Minusta tuntuu välillä että olen masentunut taas kerran samantapaisesti kuin silloin Helsingissä. Ajattelin että pääsin pois laitoksesta kokonaan, mutta jouduin sinne takaisin, tosin eri paikkaan. Täällä missä minä nyt olen.  Päivä päivältä minä yritän jaksaa tätä, vaikka se onkin vaikeata.
Sen takia ajattelen, että aina kun menee viikko tai kuukausi, olen lähempänä pois pääsyä. Kunnes saavutan sen määräpaikan, voin haistattaa paskat lastensuojelulle. En anna ikinä lapsiani sossujen huostaan. Olisihan se toki hyväksi jos on jotain asioita mitä ei voi selvittää muuten. Mutta mietin kyllä tarkkaan, annanko lapsiani sossujen huostaan.
Voin kyllä sanoa lastensuojelulle myös kiitokset, mutta vain joillekki ihmisille laitoksessa. Laitos opetti minua hyville tavoille, mutta se teki myös hulluksi.
Ajattelin alkaa pistää asioita kohta järjestykseen, ettei tämä nuorisokoti laita asioitani ihan maahan asti. Alan tekemään enemmän biisejä, riimittelen niitä. Ajattelin myös hakea johonkin kouluun. En tiedä sitten, että onko se lukio, vai joku ammattikoulu. Esimerkiksi joku sellainen joka auttaa lapsia/nuoria, vai sitten musiikkipuoli tai ravintolapuoli kokiksi suuntautuminen. En tiedä, mutta aion miettiä tätä joululomalla, tai myöhemmin. En usko että välttämättä jaksan joululomalla miettiä kouluasioita tai mitään nuorisokodin asioita. Paras ottaa etäisyys, tai ainakin yrittää, kaikkeen tuollaiseen stressaavaan.
Aion ottaa joululoman rennosti syömällä vitusti suklaata, torttuja ja pipareita. Ja kaikkea hyvää jouluruokaa. Vietän aikaa perheeni kanssa, sekä mieheni kanssa. Kaiken lisäksi meillä tulee mieheni kanssa kohta täyteen yhdessä oloa 5 kuukautta.
Saanko minä elämäni järjestykseen? Miltä se tuntuu muuttaa kohta itsenäisempään paikkaan missä ei ole ohjaajia? Pärjäänkö minä siellä? Mitä teemme joululomalla?
Minun terveiset lukijoille: Kiitos että olette jaksanut lukea tätä kertomusta. Kuten olette varmaan huomanneet kertomus kertoo tositarinaa nuoresta tytöstä joka täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän asuu nuorisokodissa, ja yrittää kestää sen kaiken loppuun asti. Ja hän on kokenut 4 vuotta laitosta, ja pääsee muuttamaan näillä näkymin tammikuussa itsenäisempään paikkaan, mikä tarkoittaa sellaista että siellä ei ole ohjaajia, vähän niin kuin oma kämppä, mutta kuitenkin nuorisokoti on vieressä sitä paikkaa mistä saa apua jne. 
Mutta niin, nyt tulee pieni tauko tässä kertomuksessa joulun vuoksi. Seuraavassa osassa kerron enemmän siitä osaston elämästä :) Jatkan taas tammikuussa :)

perjantai 13. joulukuuta 2013

95400

Tähän aikaan vuodesta, kun pian ajanlaskun saa ainakin kuvainnollisesti aloittaa taas hetkeksi alusta, on hyvä ottaa katsaus menneseen, ainakin hetkeksi. Jos joskus väitän, että elän täysiä tätä päivää, ja aina vaan hetkessä, niin saatte nauraa päin naamaa. Aivan vapaasti. Elän paljon muistojen kautta, ja kehotan kaikkia teitäkin tekemään niin: hienoimmista muistoista saa energiaa harmauteen, heikoimmista hetkistä kaivaa sen kasvun, tai typeryyksistä ottaa opiksi (ehkä).

Oon synnynnäinen jaarittelija, enkä osaa edes esitellä itseäni lyhyesti. Mutta kaikista vähiten kuitenkin osaan tapahtumakerronnassa pihistellä - rakastin jo lapsena kertoa satuja ja tarinoita. Kirjoitin ensimmäisen romaanin heti kun kynä alkoi haparoiden pysyä tässä jäätävän kokoisessa kourassa (vaikka ei se silloin tainnut ihan näin jäätävä olla). Tai romaaniksi mie sitä kyhäelmää nimitin, vaikka eihän siinä olllut kuin 3 ja ½ sivua, ja siksi naapurin Lissu sanoikin, että se oli paska kirja. Siellä se lepää yhä, Sodankylässä, kotitalon vintillä, ja odottaa julkaisijaansa. Se kirja kertoi seikkailevasta koirasta.

Niin. Ihan pian vaihtuu vuosi. Jokaisesta uudesta vuodesta täytyy omalla käytöksellään tehdä hieman onnellisempi, ja jo siksikin on hyvä miettiä, että mitä on tullut jo tehtyä, nähtyä ja koettua. Alkuvuodesta juhlistin minun ja aaltosen yksivuotis -vuosipäivää hämmentyneenä tajutessani sen, että oon juurtumassa tänne rajamaille. Tornio on voimallaan pitänyt minua otteessaan jo siitä asti, kun tänne nousi suuri ja ylväs Kauppakeskus - meidän torniolaisuudet ovat lähes päivälleen samanikäisiä.

Muistan kun Peräpohjolan Opiston pääsykokeissa juttelin muutaman torniolaisen kanssa, ja koitin kartoitella alueen menomestoja ja meininkejä, ja sain vain vastaukseksi, että tuossa rajalla met ruukattaan hengata. En alkanu kummemmin kyseenalaistamaan juttua, mutta mietin sitä pitkään - vielä silloinkin, kun Veljekset Salmela kiidätti (tai, eihän ne ihan varsinaisesti aivan kiidä) minua takaisin Pohjoista kohti. En silloin vielä tiennyt, että justiin purkista veetyn kauppakeskuksen nimi oli Rajalla, ja luulin, että paikallinen nuoriso istuu aina jossain tuolla Suomen ja Ruottin välimaastossa. Aattelin, että onpa mahtavaa kotiseuturakkautta, että selvästi tämä kaksoiskaupungin taika elää ja hehkuu näissä nuorissa ihan tämmöiseen ylpeyteen asti - ja silloin tiesin, että mie haluan kuulua siihen joukkoon. Pakkasin käpsäkkini ja muutin tänne, ilmassa tuoksui vapaus ja jokainen paikka vaikutti jännittävällä tavalla uudelta, vaikka eivät ne varsinaisesti ihan uusia olleetkaan. Paras hetki oli varmasti se, kun iskän Volvon perävalot vilkkuivat ja sain vihdoinkin itsemääräämisoikeuden omasta elämästäni, ja sain tulla ja mennä miten halusin (siitä lähti hohto viikossa, mummouduin kotiini kahdessa viikossa). Toiseksi mieleenpainunein hetki oli se, kun kävelykatua pistelin kirsikanpunaisella upouudella munamankelillani menemään ja siinä se siinsi, edessäni: Rajalla, På Gränsen -kauppakeskus. Silloin minulle valkeni totuus, ja tunsin oloni hetken aikaa huijatuksi. Se siitä kotiseuturakkaudesta ja kauniista ajatuksista, olisihan se pitänyt arvata ettei tämäkään ihan satumaailmaa ole.

Nyt kun hiljalleen alan torniolaistua, niin käyn välillä salaa tarkistelemassa, että onko näissä rajamaissa sittenkin sitä taikaa; ja hiippailen joenvierttä molemmin puolin. Välillä harhailen metsien siimeksissä Haaparannalla, se tuntuu paljon jännittävämmältä, kuin kotomaan metsät. Onhan se nyt Ruotsi! Ulkomaa! Samoilin jo lapsena paljon meidän lähimetsissä. Mulla oli Nuuskamuikkusen keppi ja eväsnyssykkä, ja mie hyppelehdin mättäältä toiselle. Ikinä en kuitenkaan uskaltanut mennä kauhean kauaksi kotoa, koska pelkäsin, että maa imaisee minut johonkin toiseen ulottuvuuteen, tai että karhu tulee ja raatelee (akakapuutto esim), enkä ikinä ehtisi hyvästellä ketään.

Minusta on hienoa olla torniolainen. Minusta on hienoa olla kotoisin Sodankylästä. Minusta on hienoa, että minulla ja aaltosella on ihan pian jo toinen vuosipäivä. Ehkä me voitaisiin leipoa silloin kakku. Tai ehkä me syödään silloin ainakin hirveästi eväitä, koska se taisi silloin lapsenakin olla metsäretkien paras osuus, ne eväät nääs.

- Sone

PS. Olkaa armollisia kotiseudullenne, ja viljelkää mielessänne semmoisia taika-asioita ja hyviä juttuloisia. Kyllä kaikesta saa kakkelberiä, jos niistä sitä tekee, ja jos niistä niin ajattelee. Meilä on rohki hyä tääl olla.

PPS. Hyvää viikonloppua.

PPPS. Miksihän eväsleipä maistuu aina paremmalta kuin ihan vaan kotona syöty leipä? Miksi eväitä on niin kiva syödä? Varsinkin ulkona?

torstai 12. joulukuuta 2013

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 2

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.


Pikkuhiljaa totuin tähän elämään. Ympärilläni on taas kerran nuorisotyöntekijöitä, jotka vahtivat jokasta tekemistäni. Millaisia kavereita minulla on, kenen seurassa liikun, mitä teen ja mitä omistan.
Toisaalta se on ihan hyvä, jonkun asian kannalta. Ei tule ainakaan hölmöiltyä. Mutta jossain kohti se alkaa ottaa päähän, että tunkeudutaan elämään.
Muistan ne lapsuudenpäivät, kun vietettiin joulua kotona. Meitä oli isä, äiti, sisarukset ja muutama sukulainen kotona jouluaattona. Minä olin silloin vielä alle 10-vuotias pieni tyttö. Olin todella onnellinen, että sain viettää joulua perheen kanssa ja kotona. Ei tullu mieleenkään, että asuisin isona nuorisokodissa. No 13-vuotiaana, aloitin tupakan polton ja viinan juomisen, ja minusta tuli känkkäränkkä koska murrosikä alkoi. En käynyt enää koulua kunnolla, join vain. Siitähän se sitten lähti. 14-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran perhekotiin, ja sen jälkeen kun muutimme Helsinkiin äidin kanssa, muutin toiseen laitokseen, koska äiti ei pystynyt enää hoitamaan minua. Asuin siellä 2 kuukautta ja olin juuri täyttänyt 15 vuotta. Muutin kesällä pitempi aikaiseen laitokseen jossa olin lähemmäksi 4 vuotta. Se aika tuntu tosi lyhyeltä, mutta ei se aluksi kivaa ollut. Kapinoin vastaan, ja join, mutta tajusin myöhemmin että se oli tosi rento laitos. Ulkona sai olla ainakin klo 22 asti ja sovitusti myöhempään. Siellä tuli ruoka pöytään, ei tarvinut melkeen itse tehdä mitään. 2013 pääsin pois sieltä, koska sain lapista koulupaikan. Jota kävin pari kuukautta, josta olin yhteensä 6 päivää koulussa. Ennen pitkää tajusin, että lintsaan taas koulusta, ja minulle oltiin sanottu että jos näin käy, joudun takaisin nuorisokotiin. Sossu antoi varotuksia, ja sitten tuli myös öitä pois asuntolasta, jouduin silloin lappiin nuorisokotiin, joka oli paljon pahempi paikka ku Helsingissä. Taino ei pahempi, vaan rajoitteisempi. Ne meinaa nyt uhata multa joululomatkin pois, ja juuri sen takia kaipaan yhtäkkiä niitä lapsuudenpäiviä, jolloin vietettiin joulua yhessä perheen kanssa kotona. Kuka voi olla niin kylmä, että ei anna lapsen viettää joulua perheen kanssa? Jos perheessä, ei edes ole mitään väkivaltaa tai sen vastaista.
Olen ajan myötä tottunut tähän elämään, okei, tää on rajoitteinen paikka, ja siihen täytyy tottua. Pääsen vähän vapaammalle jalalle kuukauden päästä. Ja toukokuussa saan jo itse päättää asioitani koska täytän 18-vuotta.
Jaa uusi vuosi täytyy istua nuorisokodissa.. Ehkä se on ihan hyväki, ei tule juotua. Sais riittää nyt juomiset siihen asti kun täytän 18-vuotta. Onhan mulla aikaa elämässä tehdä vaikka ja mitä. En mä tähän paikkaan kuitenkaan kuole. Taistelen loppuun asti ja mä kyllä jaksan.
Enää en vain voi nukkua öitä mieheni vieressä, se minua masentaa. Enkä voi nähdä kavereita niin usein, tai edes perheenjäseniä. Hyvä puoli tässä on se että saan nähdä veljeäni, ja myös miestäni. Minulla on vain ikävä kavereita ja muita perheenjäseniä. Esim. isää. Ja myös niitä öitä kun sain olla mieheni vieressä. Ehkä vielä joskus, viimeistään kun täytän 18-vuotta.
Onneksi oon tutustunu täällä ihmisiin, ja nyt meistä on tullu kavereita. En ole kuitenkaan ihan yksin.
Lastensuojelulaki on kyllä välistä perseestä kun miettii. Mutta ku sitä miettii 4 vuoden kokemuksella, se on hyödystäkin. Olen oppinut hillitsemään itseäni, ja luottamaan itseeni. Itsetuntoni on kasvanut hirveästi ja olen saanut kavereita. Mutta kyllä tämä 4 vuotta ois saanu jo riiittää. Ja 4 vuoteen tämä suunnilleen päättyykin. Onneksi.
Mitä minä teen joululomalla sitten? Istunko nuorisokodissa potemassa elämää, vai olenko iloisesti perheen kanssa? Siitä kerron seuraavassa osassa. :) 

-Zipper17

tiistai 10. joulukuuta 2013

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 1

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.




Heräsin yhtenä kauniina aamuna mieheni vierestä. Oli niin ihanaa herätä hänen vierestä, mennä keittämään kahvit ja herätä rauhassa. Ei ollut kiire minnekkään. Tiesin että sosiaalityöntekijäni soittaa minulle tänään, mutta en välittänyt siitä. Eihän hän tietäisi missä minä olen.
Oli niin ihanaa olla vapaa, välittämättä muista mitä ne ajattelee. Kerranki olin päässyt pois etelästä pohjoiseen, sinne minne minä kuulunkin. Ei enää nuorisokotia, ei mitään rajoitteita.
Me syötiin aamupalaa rauhassa, juotiin kahvit, ja kävin tupakalla. Mieheni ei polta, mutta häntä ei haittaa se. Juuri kun olin syönyt ja juonut kahvit, sosiaalityöntekijä soitti minulle.
-          No hei, sossu aloitti puhelun.
-          Hei, sanoin hänelle hampaat purren.
-          Mites menee? Minä olen kuullut että olet ollut yötä pois asuntolasta
-          Aijjaa, mistäs sä semmosta oot kuullu? kysyin
-          En voi sanoa, mutta tämmöstä tietoa on tullut. Meidän pitäs alkaa miettiä, tuutko syyslomalla tänne? Entiseen nuorisokotiin viikoksi ja sitten katsotaan mihin sitten?
Olin hampaat purren, mietin ja mietin kunnes vastasin hänelle, että okei tuun syyslomalla lomalle sinne, ja katsotaan sitten. Siitä alkoi lähtemään minun alamäki, mutta en halunnut millään ajatella tai uskoa että joutuisin taas nuorisokotiin, vaikka sen sisimmässäni tiesinkin. Minulla meinasi tulla raivokohtaus, yritin rauhotella itseäni, kunnes mieheni tuli viereen ja halasi minua.
-          Minä tiedän että sinua vituttaa ja ärsyttää, mutta ei mitään ole vielä päätetty
Minä en oikein vain halunnut uskoa tuota, en halunnut enää kuunnella mitään. Halusin vain painaa pääni tyynyyn, ja oottaa että tämä kaikki olisi ohi. Mieheni oli minulle kaikki kaikessa, en halunnut menettää häntä. Siksi minä päätin kestää tämän. Vaikka mikä olisi, kestän tämän.
Kun lähdin syyslomalle Helsinkiin, näin äitiä ja kavereitani. Se oli ihan kiva reissu, mutta koko ajan mieltäni painoi, mihin minä tästä joudun. Kunnes se selvisi. Joudun Keminmaan nuorisokotiin. Ja mulla oli vielä mahdollisuus jäädä Helsinkiin, mutta kieltäydyin, koska rakastan niin paljon miestäni. Haluan olla läsnä veljilleni ja miehelleni. Lähdin Keminmaahan, ja se ensimmäinen päivä oli yhtä paskaa. En jaksanut tehä mitään, makailin vain huoneessa, en puhunut kellekkään, itkin ja itkin. Miksi minä saan tälläistä kohtelua? Mitä minä olen tehnyt? Sen yhden ainoan virheen että olin yön pois asuntolasta. Ja sen takia istun nyt täällä rajoitteisessa paikassa. En näe kavereita, en käy kunnolla koulua, en näe tuskin perhettäkään. Veljiä ehkä eniten, mutta en siskoa enkä isää. Joudun olee näiden alkoholi nuorten seurassa. Jotka ovat paljon erinlaisempia kuin minä.
Olen siitä lähtien ollut ihan alakuloinen. Jopa nämä työntekijät ovat huomanneet sen, mutta ei ne osaa tehdä mitään. Kuukauden päästä minun pitäisi päästä toiselle puolelle, missä ei ole ohjaajia. Mitä jatkossa? Sitä kukaan ei tiedä. 
-Zipper17

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Paulan Kirjasto 14

Heissan taas kaikki iloiset blogitlukijat,

Kylläpä pari viikkoa vierähtää nopeesti. Tuntuu ihan, että vasta eilen PK ilmesty viimeksi. No kumminkin, tällä kertaa Paulan Kirjasto keskittyy uunituoreeseen, tapetilla olevaan teokseen. Ei, kysymyksessä ei ole suinkaan pullapitko saatikka liiskattu kärpänen tapetin hienossa kuviossa. Kyseessä on Peter Franzénin teos Tumman veden päällä, joka on vasta noussut uudestaan kaikkien huulille elokuvan muodossa.

Kirja on julkaistu 2010 Tammen toimesta. Sivuja kirjassa on 320, eli ei mikään ylitsepääsemättömän paksu vaan ihan normaalin pituinen ja kokoinen ja näköinen teos.

Peter Franzén on vuonna 1971, silloisessa Kemin maalaiskunnassa, syntynyt suomalainen näyttelijä. Hänet tunnetaan parhaiten elokuvista Rukajärven tie, Rööperi, Koirakynnen leikkaaja ja Rölli ja metsänhenki. Lisäksi hän on näytellyt erikielisissä elokuvissa, kuten saksan, viron ja unkarinkielisissä. Perhettä hänellä on sen verran kuin vaimo ja poika.

Kirja sitten: Pieni Pete-poika joutuu elämän koetuksiin, kun tavallinen kotielämä muuttuu kouluun lähdön myötä. Myös perhe-elämä muuttuu. Vanhemmat muuttuvat. Yhtäkkiä Pete huomaa asuvansa äitinsä ja siskonsa kanssa pienessä kerrostaloasunnossa. Isä huutaa rappukäytävässä humalassa ikäväänsä. Äiti käskee lasten olla hiljaa ja keskittyä teeveestä tulevaan elokuvaan. Kaiken lisäksi Peten elämään ilmestyy toinen isä, hänen oikea isä. Vaikka kasvatti isää ei korvaa mikään, hänestä on hauska viettää aikaa oikean isänsä kanssa. Isän myötä Pete tutustuu myös ruotsinkielisiin sukulaisiinsa. Todellinen ihannekuva vanhemmista murskautuu todellisuuden pyörteisiin.

Kirja on fiktiivinen kertomus, joka perustuu osittain Franzénin omiin kokemuksiin. Lukukokemus oli nautinnollinen, tosin paikoin hieman liian todellinen ja liioitellusti kuvattu. Kirja on kerrottu kokonaan pienen pojan näkökulmasta, mikä sai lukijan tarinan pyörteisiin, ja miettimään elämän tärkeitä asioita. Kirjan kannesta voi jo päätellä, että ovi, jota kohti poika on kulkemassa, on portti todelliseen elämään ja ymmärrykseen. Oven takaa paljastuu todellisuus, realistinen näkemys elämään. Kirja ansaitsee 3 ja puoli tähteä.

Tässä kaikki tältä erää. Ensi kerralla on taas vanha kirja. Mikä? Tjaa, son allekirjoittaneelleki vielä yllätys. Ihmettelette varmaan, mikä tuo Kemin maalaiskunta on. No paljastettakoon: se on vuodesta 1979 tunnettu nimellä Keminmaa. Ensi kertaan.

Paula Kronqvist

Lähteet: 
Tammi, Tumman veden päällä
Peter Franzén, wikipedia
Lapin Kirjasto

maanantai 11. marraskuuta 2013

Teemu, aaltosen uusi harjoittelija!

Moro!


Mie oon Pehkosen Teemu Rovaniemeltä, taino oikeastaan virallisesti Lieksasta mutta Rollossa kasvanu ja eläny elikkä se on se oikea kotipaikka. ”Home is where the heart is”, tais joskus joku sanoa. Lieksasta sen verta että se on semmonen pikkukaupunki Pohjois-Karjalassa, about 100 kilsaa Joensuusta. Oon 21 vuotta nuori Humakin kansalaistoiminnan ja nuorisotyön opiskelija, joten ”isona” minusta tulee yhteisöpedagogi (Lapsena halusin että minusta tulisi isona dinosaurus- tai hyönteistutkija).. Meikällä on aika ollu ongelma pistää itestä yhtään mittää paperille, mutta mitä tässä nyt osais äkkiseltään sanoa niin olen päällepäin aika rauhallinen ja jalat maassa tyyppi, mutta ootappa ku päästään tutustumaan paremmin niin voipi olla aika korkealentosta ja terveellä tavalla hämärää juttua luvassa. Juttuja mitkä saapi hyvälle tuulelle ja joitten kans voi hetken rentoutua on hyvä musiikki (tämän suhteen olen erittäin kaikkiruokainen), leffat (Leijonakuningas = maailman paras leffa),  ruoanlaitto (sipulia ja chiliä kaikkeen) ja pelailtua tulee varmaan kaikissa eri muodoissa (tietsikka-, konsoli-, ja lautapelit). Oiskoha siinä tärkeimmät? Ei piä vielä paljastaa kaikkia temppuja että mielenkiinto säilyy.

Nytte oon jouluun asti harjottelussa nuorisotiedotuspiste Aaltosessa mutta saatamma nähä muillaki tiloilla ku niissäki tulee pyörittyä.
”Hakuna Matata”

Näkemisiin
-Teemu

perjantai 8. marraskuuta 2013

Paulan Kirjasto 13

Heippa taas kaikki Adapterin lukijat,

puoli vuotta on menny että vilahti. Paulan Kirjastokin oli isolla pienellä tauolla, mutta ei enää! Laiskottelu saa jäädä. PK on mukana jälleen uusin kuvioin. Jatkamme samalla toimintamallilla. Tutustutan teidät tämän ”kauden” aikana kirjaston ihmeellisiin saloihin (joista en itsekään ehkä tiedä ;) ) ja mielenkiintoisiin kirjallisuuden eri lajeihin. Lisäksi maustan julkaisuja erilaisilla kivoilla yllätyksillä. Olettehan valmiita?? Minä en, mutta nyt mennään…

Tämän kerran kirja jatkaa menoa siitä mihin viimeksi jäätiin. Elikkä nyt on vuorossa… tattadadaa… vanha kirja. Astrid Lindgrenin Saariston lapset on jo vuonna 1965 ilmestynyt lastenkirjallisuuden klassikko, jota lukevat niin vauvat kuin vaaritkin… ja kaikki muutkin siltä väliltä. Teos, jonka minä luin, on julkaistu vuonna 1985, seitsemäntenä painoksena, Laila Järvisen suomentamana. Ruotsinkielinen alkuteos kantaa nimeä Vi på Saltkråkan. Kirjasta on julkaistu jo 14 painosta. Lisäksi teoksesta on tehty viisi elokuvaa ja kaksi TV-sarjaa.

Astrid Lindgren (1907 Vimmerby – 2002 Tukholma, 94v) oli maailmanlaajuisesti tunnettu ruotsalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten teoksistaan Peppi Pitkätossu, Vaahteranmäen Eemeli sekä Veljeni Leijonamieli. Hänen esikoisteoksensa oli Britt-Marie lättar sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään). Lindgren on elämänsä aikana palkittu monesta eri kirjasta: kaiken kaikkiaan lähes 40 palkintoa (mm. Ruotsin valtion kirjallisuuspalkinto 1959 ja Right Livelihood -palkinto 1994) sekä huomionosoituksiakin on sadellut. Hänen mukaan on nimetty kaksi Ruotsissa lastenkirjallisuudelle jaettavaa palkintoa.

Kirja kertoo Melkerssonin perheestä, joka vuokraa saaristomökin kesäksi Saltkråkan –nimisestä saaresta. Perheeseen kuuluu isä Melker sekä neljä lasta: tytär Malin ja pojat Johan, Niklas ja Pelle. Perheen isä on kirjailija. Kesän aikana he tutustuvat Saltkråkanin asukkaisiin, ja tulevat osaksi heitä. He saavat paljon uusia kavereita, niin ihmis- kuin eläinystäviä. Paljon hauskoja (ja myös vähän surullisempiakin) kommelluksia heille sattuu kesän aikana, mutta kaikki päättyy kumminkin hyvin.

Annan kirjalle 3 tähteä. Kirja oli viihdyttävä ja hyvä, mutta omaan mieleeni hieman lapsellinen. Ei siinä mitään, lukisin kyllä uudestaan. Huumoria ja viihdyttäviä vastoinkäymisiä on kirjassa tarjolla runsaasti, jotka saivat usein pudistelemaan päätä pieni hymynkaare suupielessä.

Tällä ”kaudella” aion olla tunnetusti jälkiviisas. Haluan kunnioittaa tekijänoikeuslakeja, joten ilmoitan tässä ja nyt mistä olen hankkinut tietoni. Wikipediasta ja kustantajien sivuilta olen onkinut tietoni kirjailijoista, kuvat ovat omia amatööriversioita :) ja tiedot kirjasta on saatu itse kirjan kansien sisältä ekalta sivulta alkaen. Lisäksi Lapin kirjaston sivuista on ollut paljon apua.

Tässä tämän kertaiset lähteet:

Tässä kaikki tällä kertaa. Ensi kertaa odotellessa…


Paula Kronqvist

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ai mikä nuori? Ai mikä takuu?


Työttömyys kasvaa, taloutta ajetaan alas, ikäluokat ei ainakaan nuorene ja sinulla ei ole töitä. Mitäs nyt? Vasta on koulut päättyneet ja olet saanut joko ei-oota opiskelupaikastasi, tai sitten valmistuit tehokkaasti työttömäksi. Hikisen laiskasti saavu työvoimatoimiston portaille ja huokaiset. Kun kävelet kohti tuomion-tätejä, niin satut näkemään seinällä jonkun osa-aikatyöntekijän vinoon liimaaman lappusen. Erotat vain tehokkaan otsikon "Nuoriso-takuu". Mitä? Et tajua oikein mitään siitä. Ajattelet nuorisosta nurkan takana räkiviä poikia. Takuu? Muistat vain että se on se juttu minkä saat kuitin mukana ostaessasi uudet kuulokkeet. Tai se mikä on jo ohitse kulkuvälineestäsi.

Sinut istutaan kulmikkaaseen huoneeseen työvoimavirkailijan kanssa, et oikein vieläkään tiedä mistään mitään. Korviisi tunkeutuu läjäpäin sanoja joita et ymmärrä, ja tarvitsisit suomi-työvoimavirkailija-suomi sanakirjan. Kun pääset pois niin sinut on kirjattu erittäin tehokkaalle ATK-työnhakukurssille, joka meinaa suomeksi sitä, että menet opettelemaan 50+ vuotiaiden kanssa miten tietokone käynnistetään.

Kun jo kolmatta päivää opettaja puhuu hitaasti pöytänsä takana "Täämää ooon iiinternettiii... Klikkkaaa tuota..." ja innokas oppimiskansa sammuttelee vieläkin varsin aktiivisesti näyttöjään vahingossa, muistelet vieläkin sitä lukemaasi sanaa. Mikä on se nuorisotakuu josta se posteri höpötti?

Noh, tule ottamaan siitä selko. 31.10.2013 Lappian salissa päärakennuksessa, "jumppasalissa" "kopissa" pidetään Nuorisotakuutapahtuma. Siellä saat tehokkaan informaation siihen mistä on kysymys. Luvassa on musiikkia ja paneeleita, joissa nuoret kysyvät "mitä? miksi? milloin? hä?" ja aikuiset yrittävät parhaansa mukaan vastata. Vastaajina toimii niin kaupungin kovaksi koulimat virkailijat kuin muutkin mukiinmenevät. Saat varmasti itsekin puheenvuoron siellä, ja pääset esittämään varmasti jo valmiiksi miettimäsi kysymykset. Lisäksi nämä ihmiset eivät pääse karkuun siitä tilasta, joten voit tarvittaessa nykiä heitä hihasta paneeleiden ulkopuolellakin. Mainitsinko jo musiikin?

Koko tapahtuman päättää sitten stand-up-koomikko JP Kangas, joten pääset nauramaan muullekin kuin Suomen taloustilanteelle.

HOXOTTIMET: Tapahtuma siis TORSTAINA 31.10.2013 Klo: 12:00-14:30, eli ei tarvitse heti kukonlaulun aikaan olla paikalla. Huuda että "köyhät kyykkyyn" ja tule paikalle, minäkin olen siellä. -Joni

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Hukkaantunut tonttuhattu

                                             Hukkaantunut tonttuhattu
Eräänä aamuna Jesse etsi tonttuhattuaan, vaikka oli vasta loppu syksy. Jesse etsi hattuaan kauhealla kyydillä, kunnes hänen äitinsä huusi:"Aamupalalle!" Jesse laittoi äkkiä villapaidan päälleen, hän meni keittiöön ja näki kun hänen äitinsä joi kahvia."Onko iskä mennyt töihin,"hän kysyi. "Ei, hän nukkuu vielä,"äiti vastasi.

Jesse meni katsomaan isäänsä makuuhuoneeseen. Hän huomasi, että hänen isänsä päässä oli hänen tonttuhattu, mutta hän antoi tonttuhatun olla ja meni syömään aamiaista.

                           LOPPU!!



                                                THE END!!


TÄMÄ TARINA KERTOO JESSESTÄ.

- Lilja & Jenna

maanantai 21. lokakuuta 2013

Österreich: Rückfahrt

Maanantai 21.10.2013

Klo 03.24; Wombat City Hostel

Aikainen oli herätys - tai siis sängystä nousu - tänäänkin. Ohjelmassa seuraavaksi hyppy taksiin ja sitä kautta Wien Mitte -asemalle. Sieltä taas lähteekin suora S7-S-Bahn lentokentälle. Nyt tiedän jopa, että se S tulee sanasta "Schnell".

Tiedättekö muuten John Deeren, sen iovalaisen? Hänkin yöpyi samassa solussa - ainakin slovakialaisen mukaan. Tosiasiassa kyseinen amerikkalainen oli kuitenkin vain töissä John Deere -traktoritehtaalla Iovassa, joka kuulemma sijaitsee keskellä USA:aa.

Klo 04.23: Wien Mitte - laituri 1

Taksimatkasin Wien Mitteen ja sain matkasta jopa 30 sentin opiskelija-alennuksen, super! Schnell-Bahn täältä lentokentälle on aamun ensimmäinen vuoro ja lähtee klo 04.30. Joku lentäjän pukuun pukeutunutkin näkyi odottavan kyytiä - oikeilla jäljillä siis ollaan. Vielä kaksi minuuttia - odotellessa syönkin omenan.

Klo 05.31; Wienin lentoasema - portti F14

Kaikesta päätellen onnistuin pääsemään lentokentälle. Täällä lähtöselvityksen saikin tehdä automaatilla, olipas kätevää. Lopuksi Dear Mr. sai kuin saikin boarding passinsa.

Turvatarkastuksesta jatkoin lähtöportille F14. Täällä näitä portteja tuntuukin olevan aika runsaasti - pelkkiä F-alkuisiakin kun on aina 99 asti. Ehkäpä tämä selittääkin liukumaton terminaalin lattiassa. Lähtöön on vielä yli tunti aikaa. Olisihan tuhlausta, jos en kävisi liukumassa edes F-aluetta päästä päähän, vaikka ikkunoiden takana vielä onkin pimeää.

Klo 07.36; OS311 Fokker 100 - 15D

Yhdeksältä pitäisi olla Tukholmassa. Sitä ennen saa syödä kiekurapullan pähkinätäytteellä.

Klo 09.19; Stockholm-Arlanda - portti F26

Tämänkertainen vaihto täällä onkin vähän lyhyempi - ei siis ole aikaa eksyä, kun Ouluun lähdetään jo klo 09.50. Tänne tullessa hieman hymyilytti, kun teksti koneen ja terminaalin yhdistävän käytävän seinässä toivotti tervetulleeksi kotiin. No joo, toisella seinällä laskettiin, montako askelta vielä on jäljellä ennen duty-free -ostoksia.

Klo 10.21; Saab 2000 - 11F

Arvatkaa mitä! Täällä on fiksuja kupp- ai joo, olikohan tästä jo puhetta? Noh, tällä kertaa kone on täydempi, kuin menomatkalla ja myös käsimatkatavarat kerättiin ruumaan, ettei tulisi ahdasta. Oulussa odottaakin sitten linja-autoaikataulujen tutkiminen, ettei jäädä puolitiehen. Olisipa noloa eksyä vielä tässä vaiheessa Oulussa. Onkohan siellä lunta? Täällä ei nimittäin näy...

Klo 11.43; Linja-autossa Oulun keskustaan

Eihän täällä juuri lunta näy, mutta ei se kyllä haittaakaan. Nyt pitäisi osata jäädä pois kyydistä Stockmannin kulmalla ja tähdätä sieltä linja-autoasemalle ja lopulta kotia kohti.

Klo 13.48; Oulun linja-autoasema

Löysinpäs tännekin. Tornioon päätyvä auto lähtee kuitenkin vasta tunnin kuluttua, joten sitä ennen ei auta kuin odotella.

Klo 19.05; Kotona taas

Linja-autohan lähti matkaan odotetusti suunnitelmien mukaan ja olikin perillä Torniossa kello viiden aikaan. Niinpä reissu vaikuttaisi nyt olevan päätöksessään - mielstäni vieläpä aika onnistuneesti. Auf Wiedersehen!

Jesse



Jesse-shown ainoa vieras yksin Itävallassa - mikä voisi mennä vikaan?

Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Jessen koettelemuksia neljän päivän aikana Youth BarCamp -tapahtumassa Itävallan Wienissä. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Österreich: Bummeln in Wien

Sunnuntai 20.10.2013

Klo 09.58; Hotellilla

Kohtapuolin olisi tarkoitus aloittaa tapaamisen lopetus - kuulostaapa järkevältä: aloittaa lopetus. Ehkä lauseen merkitys selviää tarkemmin jossain vaiheessa.

Aloitin aamun tutkimalla Wienin karttaa. Seinäkarttoihinhan on yleensä merkitty nykyinen sijainti. Hotellin aulassa etsinkin kartalta tällaisen nupin. Se oli kartan alareunassa ja niin iso, että peitti alleen usean kadunnimen. Ajattelin sen olevan hieman erikoista, kunnes huomasin keskellä karttaa sinisen You're here -nastan. Ensin tuijottamani nasta olikin vain pitämässä karttaa kiinni seinällä. Onneksi kukaan ei nähnyt.

Klo 11.34; Vielä hotellilla

Virallinen osuus on nyt siis palautelomakkeen ja kiitosten myötä paketissa ja evässämpylätkin jaettu, sekä huone luovutettu. Tarkoituksena olisi hypätä muun ryhmän perässä ratikkaan ja päätyä aluksi keskustaan.

Klo 16.45; Anton-Benya-Park

Suunnitelmien mukaan päädyin muiden mukana keskustaan yliopistolle, jolta kävelimme pienen kierroksen Parlamenttitalon ja muiden nähtävyyksien kautta Stephansplatz-ostoskadulle erään paikallisen osaanottajan johdolla. Sinne päöstäksemme meidän tuli ylittää toinenkin, onneksi sunnuntaisin hiljainen, katu, jolta vaikuttaisi löytyvän luultavasti kaikki luksusmerkit Cartierista Escadaan.

Kierroksen jälkeen päätin hinata itseni Sod- siis takaisin kävelykadun alkupäähän, jossa sijaitsi oppaamme kaupungin tärkeimmäksi nähtävyydeksi nimeämä Stephansdom-katedraali. Yli satametrisen torninsa kanssa se näytti nelkoisen komealta. Hänen mukaansa sisältä se ei kuitenkaan ollut kovin erityinen, joten ohitimme sen alunperin. Myöhemmin itsekseni halusin kuitenkin mennä sisään. Hyvä niin - sehän oli ihan linna! Jos se ei jonkun mielestä ole vaikuttava, tahtoisin kyllä tietää mikä on.

Kävelykadulla oli määrättömästi matkamuistokauppoja ja muut liikkeet olivatkin kiinni. Aamulla törmäsin myös matkakirjajauppaan - luulin kyllä, että sellainen olisi vain Notting Hill -elokuvassa. Täällä on myös paljon muita erikoisempia liikkeitä: eilen sivuutin kaupan, jossa myytiin vain valkoisia kauluspaitoja ja äsken huomasin vain paperia tarjoilevan näyteikkunan.

Patikoin paperikaupalta Karlskirchen eteen aukiolle, jolla söin sämpylän, jotta matka saattoi jatkua. Myöhemmin Argentinierstraßelta löysin tähän saakka omaperäisimmän liikkeen - harmi vain, että se oli suljettu. Venäjän suurlähetystön vieressä oli nimittäin suihkukoneita välittävä firma. Menestyisiköhän se kotona?

Täällä on paljon puistoja, nytkin istun sellaisessa. Koko matkan ajan ilmakin on ollut hyvä, ei ole edes yhtään syksyistä, vaan vähän kuin kotona olisi elokuussa. Tänään en taida ehtiä eläintarhaan, mutta sen sijaan voisin keksiä jotain muuta.

Klo 20.45; Wombat City Hostel

Läksinpäs puistosta ja kiertelin pitkin kaupunkia tekemättä enää lentokonekauppaa kummoisimpia löytöjä. Sitten palasin takaisin jo iltavalaistulle Stephansplatzille. Ihmisiä oli paljon liikkeellä joka suuntaan, ja menoa olikin ihan hauska katsella - tämähän tuntuu olevan ihan oikea kaupunki.

Illan mielenkiintoisin löytö oli sacher-kakku. Siis ihan oikea wieniläinen sacher-kakku. Opin aikaisemmin, että kakku on kehitetty täällä Wienissä ja nimetty Hotel Sacherin mukaan, joka sitä valmistaa. Sattumalta huomasin eräässä näyteikkunassa hienosti valaistuja kakkuja ja katsoin sitten lähempää. Ikkunahan kuuluikin Hotell Sacherin konditorialle. Kävin sisällä haistelemassa ilmaa.

Jatkoin konditoriasta matkaa ratikkapysäkille ja aloin tutkia aikataulua arvakseni oikean vuoron päästäkseni Franz-Josefs-Bahnhofille. Päättelin, että minun tulee nousta ratikkaan numero 05, 15, 25, 35, 45 tai 55. Siispä sitä odottamaan. Samassa luokseni tuleekin mies, joka kysyy saksaksi, misyä matkalippuja voi ostaa. Kerron saaneeni omani automaatista. Samassa mies arvaa minun olevan suomalainen - aksenttini kuulemma tunnistaa. Hän itse olikin venäläinen ja matkusti vaimonsa ja lapsensa kanssa. Yllätys seurasi, kun hän alkoikin puhua suomea! Yllättävä taito selittyi pietarilaismiehen suomalaisella ystävällä. Perheensä kanssa hän kertoi kuitenkin asuvansa täällä Itävallassa, muttei siitä huolimatta ollut vielä käyttänyt ratikkaa. Sattumalta samaan vaunuun noustessamme huomasin vaunun seinässä automaatin, joka olisi pitänyt tulla tutuksi jo ensimmäisenä päivänä. Minun olisi pitänyt leimata 72 h lippuni jo ensimmäisellä matkalla! Onneksi olen välttänyt tarkistukset.

En ole koskaan kuullut edes saksalaisen puhuvan saksaa yhtä nopeasti, kuin tämä venäläismies, joka kertoi olevansa kiinnostunut Suomen historiasta. Itse kerroin käyneeni kerran Murmanskissa ja osaavani hankkiutua sujuvasti ongelmiin venäjän kielellä. Onneksi ratikoissa täällä kuulutetaan pysäkkien nimet, muuten olisin varmasti ajanut ohi. Vsego dobrogo ja pikainen loikka ulos kadulle.

Edeltävän kappaleen kirjoitin muuten kahdesti, sillä onnistuin pyyhkimään ensimmäisen tuotoksen vahingossa pois. Puhelimessa ei taida olla kumoamisnappia.

Ratikallahan ajelin päästäkseni hakemaan hotellille säilytykseen jättämäni laukun. Sitä ennen poikkesin kuitenkin mielenkiinnosta ruokakaupassa. Marketti on siis tähän saakka ainoa kokemukseni itävaltaltalaisista ruokakaupoista. Tavaraa siellä oli kyllä niin paljon: että oli melkein ahdasta. Ilallakin ihmisiä riitti hyvin pitkiksi jonoiksi kiemurtelemaa hyllyjen väliin. Luulen, että kokonaisuutena kotimaisia kauppoja voisi kuvata hieman täkäläisiä järjestelmällisimmiksi.

Kaupasta suorin hotellille ja laukkuni kanssa takaisin Franz-Josefin asemalle. Suunnaksi siis Westbahnhof, josta olisi helppo suunnistaa ensi yön majapaikalle. Täällä ihmiset vaikuttavat oikein avuliailta. Tarkistin pysäkiltä seisovalta mieheltä suunnan ja sainkin oikein kattavan selostuksen - enkä edes ensimmäistä kertaa. Päivällä eräs nainen muuten yritti puolestaan kysyä minulta reittiohjeita, mutta jouduin paljastamaan olevani turisti. Tut mir leid.

Hyppäsin ratikkaan nro 5 yhdessä vanhemman naisen kanssa. Täydessä vaunussa nuori mies yllätti antamalla istumapaikkansa kohteliaasti tälle naiselle! Vieläkö sellaista tapahtuu?

Perillä Westbahnhofilla mutkittelin metron läpi Mariahilferstraßelle ja löysin tieni Wombat Hostellille. Täällä annoin uhkarohkeasti kirjastokorttini vakuudeksi lokerostani ja pääsin majoittumaan soluun, jota asuttivat jo kohtelias korealainen ja avulias slovakialainen, joka uskoo minun olevan Räikkönen. Täällä kaikki tuntuu toimivan hyvin, eikä mitään ongelmia ole. Respassa kirjauduin sisään ja sain huoneen avainkortin lisäksi kaksi mehulippua ja netin salasanan. Lapulla saamani huoneen numero oli 213. Ovi ei kuitenkaan avautunut ja juuri kun olin palaamassa respaan, käänsin lapun sattumalta väärinpäin - tai siis oikein. Huoneen numero olikin 312, taitavasti luonnostellut numetot vain tuntuivat toimivan myös ylösalaisin.

Huomenaamulla tähtään lentokentälle kello viiden aikaan ja suuntaan Tukholmaan klo 06.45 alkaen. Sieltä taas totutusti Ouluun ja linja-autolla kotiin. Ai joo, ratikassa luulin kerran seinien liikkuvan. Onneksi hiomadin kuitrnkin pian, että "seinät" olivatkin "jousi" vaunun rungossa, joka auttaa kääntymään mutkissa. Satuin vain sopivasti seisomaan tässä joustokohdassa. Saanko mennä jo nukkumaan?

Jesse

Jesse-shown ainoa vieras yksin Itävallassa - mikä voisi mennä vikaan?

Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Jessen koettelemuksia neljän päivän aikana Youth BarCamp -tapahtumassa Itävallan Wienissä. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Österreich: Samstag in Wien

Lauantai 19.10.2013

Klo 08.32; Hotel Bellevue

Huoneeni ovi vaikuttaisi olevan tuurillakäyvä. Avainkorttia pitää tökkiä edestakaisin lukossa ja toivoa, että vihreä valo syttyy. Toistaiseksi olen onnistunut pääsemään sisään yhtä monta kertaa, kuin uloskin, mutta onneksi ovi ei kuitenkaan lukkiudu pysyvästi esimerkiksi kolmen epäonnisen yrityksen jälkeen.

Aamupala on syöty ja matkan pitäisi jatkua puoli kymmeneksi WienXtran tiloihin Albertgasselle, jossa tapahtuma on tarkoitus aloittaa.

Klo 21.33; Jälleen hotellilla

Tänään minusta tuli kansainvälinen rikollinen. Siis ihan oikea kriminaali. Kävelin päin punaisia - kahdesti.

Muuten en ole ehtinyt yhtään niin moneen paikkaan, kuin eilen. Aika tarkalleen 12 tuntia sitten aloitimme tapaamisen varsinaisen ohjelman, siis keskustelut - kuulostaapa tosiaan jännältä: "Tulin Wieniin... keskustelemaan."

BarCamp-työmuodon idea on, että osallistujat ideoivat itse teemaan sopivat keskustelut. Idean esittäjä on ikään kuin keskustelun puheenjohtaja, mutta käytännössä osallistujat kertovat mielipiteensä aiheesta hyvin vapaasti. Tilanne ei siis juurikaan eroa tavallisesta keskustelusta, paitsi että osallistua voi myös kuuntelemalla takapenkistä. Ehdotuksia korvaamaan k-sanan saa halutessaan jättää.

Tapaamisen aiheena on nuorten osallistuminen ja mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon. Keskusteluja (käännös englannin sanasta "session" kuulostaa vielä höntimmältä) käytiin samanaikaisesti eri huoneissa eri aiheista. 45-minuuttisia pätkiä päivään mahtui viidestä kuuteen. Bloggarimme kuunteli sujuvasti mm. ideointia esimerkiksi puhelimeen sovitettavasta osallisuussovelluksesta, mahdollisuuksista tehdä politiikasta helppotajuisempaa ja siitä, kuinka online-äänestäminen (ei) toimisi.

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin saada tietää Britanniassa julkaistavasta nuorten "nettilehdestä", jonka sisältö on yhteisön kävijöiden tuottamaa. Lopuksi jäi aikaa myös hiostaa esitelmöijää kysymyksin. Projektin käyntiinsaaminen, siitä tiedottaminen ja nuorten aktivoiminen tuntuu olevan vaikeaa myös muualla. Ongelma on kuitenkin ratkaistu mm. mainostarroilla, flyereillä (miten se lappunen kirjoitetaan?) ja grafiteilla (oikeinkirjoitustunneilla todellakin oli jotain muuta mielessä).

Kello kuuteen mennessä puheet oli pidetty ja yhteenveto hoidettu. Sitten matkattiinkin jo raitiovaunulla kohti ravintolaa. Loppuosa matkasta patikoitiin melkeinpä kesäisessä säässä. Täällä on aika hienoa. Kotona isot rakennukset ovat tärkeitä, kuten vaikkapa kaupungintalo. Siispä Wien on joko koko alppimaan tärkeiden rakennusten keskittymä, tai sitten kaikki on täällä muuten vain suurempaa. Näkisittepä paikallisen kirjaston: "Miksei meillä koskaan, kun muillakin on...?"

Ruoka-aikaan opittiin mm. asiaankuuluvat toivotukset ja juomalaulu espanjaksi. Muistinpas juuri, että saksalaiset tahtoivat lounasaikaan muuten tietää, mitä ihmettä "hööolkyn kooölkyn" mahtaa tarkoittaa. Jälkiruoaksi tarjottiin mutakakkua, jota oli vaikea leikata. Muuten se kyllä oli oikein hyvää.

Kymmenestä suomalaisesta taidan olla tapahtuman pohjoisin osallistuja, kaikkien mielestä asun siis jollain susirajalla. Saman mielipiteen taitavat jakaa myös muut osanottajat - esimerkiksi Frankfurtissa kun ei kuulemma ole tapana pysähtyä katsomaan jokaista taivaalla lentävää lentokonetta.

Ihmeteltyäni - nyt jo ihan hiljaa itsekseni - kaikkea hienoa, mitä suurkaupungista voi löytää vain, jos asuu Torniossa, löysin itseni lopulta täältä hotellilta. Sain muuten aikaisemmin vihjeen avainkortin oikeaoppiseen käyttöön: täytyy olla kärsivällinen ja liu'uttaa korttia lukossa hitaasti, niin viidennessä kerroksessa (112:n portaan päässä) oleva oveni kuulemma avautuu. Sahasin korttia lukossa tilanteeseen nähden kyllä hyvin kärsivällisesti - en vain ollut nähnyt vessaa sitten aamuherätyksen.

Huomisaamuna on tarkoitus olla vielä tapaamisen päättämistilaisuus, jonka jälkeen saan jäädä ihmettelemään Wienin suuruutta ihan yksikseni maanantaiaamun paluulentoon saakka. Täällä on kuulemna jossain hieno eläintarha, josta tuntuisi löytyvän (vesinokkaeläintä lukuunottamatta) melkein kaikkea norsusta pandaan. Muistanpas vain yläasteen saksantunnilta erään videon, jossa Roman Schatz harjoitteli tienkysymistä ja neuvomista eläintarhassa todennäköisesti vain kysymisen ilosta: "Wo hier ist der Elephant?"

Onko ihan rikollista jättää käymättä taidemuseossa?

Jesse

Jesse-shown ainoa vieras yksin Itävallassa - mikä voisi mennä vikaan?

Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Jessen koettelemuksia neljän päivän aikana Youth BarCamp -tapahtumassa Itävallan Wienissä. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.

North will rise again!

Connecting young barents -projektin viimeinen varsinainen nuorten ryhmätapaaminen on juuri nyt käynnissä Tornio-Haaparannalla. Projektissa on mukana kolme maata; Venäjä, Suomi ja Norja. Tapaamisia on ollut jokaisessa projektin maassa, alkaen Norjasta vuoden päivät sitten, jonka jälkeen nuorukaiset kävivät valloittamassa Inarinaisten sydämet ja sielut, vaikkakaan siellä ei niin hirveästi niitä valloitettavia edes ole, koska asukasmäärä ei huitele pilivissä. Niin. Murmanskissa käytiin alkuvuodesta, reissukertomuksen voit selata läpi täältä, jos tahdot. Niin, ja nyt ollaan tässä, ehkäpä viimeistä kertaa tapaamassa näin isolla porukalla projektin myötä - vaikkakin rajaton yhteistyö jatkuu (ja kukoistaa). Connecting young barents -projektin tarkoituksena on ollut juurikin yhdistää Pohjoismaiden nuorukaisia musiikin ja median keinoin. CYB on tuonut yhteen eri-ikäisiä ja -näköisiä tyyppejä, joita yhdistää intohimo musiikkiin, sekä Pohjoinen syntyperä. 


(c) Tero Titoff
Vaikka välimatkat maiden välillä ovat varsin pienet, on silti välillä valtavatkin kulttuurierot lähes käsin kosketeltavia, etenkin kun katseet suunnataan Itään päin. Kuitenkin kaikista löytyy niin rutkasti samoja piirteitä, mitä taas ei ehkä huomaisi niin kovasti, jos yhteistyötä tehtäisiin vaikkapa Zimbabwen kanssa - vaikkakin loppujen lopuksi ihmiset ovat jokapuolella samanlaisia. Ehkäpä kaikki täällä ovat tietyllälailla karaistuneet Pohjoisen olosuhteissa, ja näin ollen kaikkien välillä vallitsee hiljainen, salainen, rikkoutumaton yhteys.



CYB:in Suomen konserttiosuudet kantaa nimeä Rajarock, joka omaa jo pitkät perinteet - aina kahdeksankymmentä luvulle asti. Ensimmäinen Rajarock on järjestetty aikanaan Utsjoella, ja tapahtuma sinällään on ollut kaikki nämä vuosikymmenet Pohjoisen suurin nuorille suunnattu musiikkitapahtuma. Rajarock täyttää ensivuonna 25 vuotta, ja sitä lienee syytä juhlia viikko tolokulla - on se sen verran hieno saavutus. Osa näistä tämänkin vuoden tekijöistä on ollut mukana alusta asti (Luoja paratkoon), kun taas me ollaan hypätty remmiin vasta muutama vuosi sitten. Kuka tietää, nostetaanko me skumpat sitten kun Rajarock täyttää 50 vuotta.

Rajarockin myötä järjestettävä tapaaminen on tällä kertaa neljä päivää kestävä, ja vieraat ovat saapuneet tänne jo torstai-iltana, päätyen heti savusaunan lempeään käsittelyyn - ja tietysti saaden kupunsa täyteen paikallisia antimia. Eilinen meni tiiviisti Lappian musiikkitalolla työntouhussa. Soittimet lensivät selkään jo varhain aamusta, ja musatalon studiot viritettiin äänitysvalmiuteen nuoria muusikonalkuja varten. Samaan aikaan me valmistauduttiin toisaalla levittäen valokuvastudion taustakankaat hollille, ja kameran valmiuteen. Bändit kävivät äänittelemässä demoja päivän aikana Pop&Jazz konservatorion musiikkiteknologi -opiskelijoiden ottaessa ääntä vastaan. Sen jälkeen kaikista otettiin promokuvia, sekä ulkoilmassa että juurikin siellä sisästudiolla. Lisäksi videokameran nauhat kuluivat tiuhaan tahtiin, kun halusimme tietää kaikesta kaiken, ja vielä saada sen nauhalle.



Rajarock 2013 on tänään. Lauteille astelee Norjasta Approaching Pluto, joka on hurmannut jo tuhannet (naispuoliset...) kuulijat eripuolilla Pohjoismaita. Bändissä on neljä jäsentä, ja he soittavat itse tekemiänsä pop/rock -sävytteisiä kappaleita, joista suurin osa vähintäänkin sivuuttaa rakkautta. Bändi saa ainakin allekirjottaneiden jalat vipattamaan vimmatusti, eivätkä he mitenkään varsinaisesti vastenmielisiltäkään näytä (heidän bändikuvansa koristavat meidän molempien jääkaappien ovia).



Toinen norjalainen kokoonpano on Iron Bound, jonka jäsenet ovat täysi-ikäisiä, tai ainakin ihan pian ovat. Heistä jokainen on aktiivinen musiikinharrastaja vapaa-ajallaan, ja bändin rumpali kirjoitta lyriikat näihin Trash-metal kipaleihin. Vaikka bändin musiikki ei ehkä tyylilajillisesti nouse meidän lemppareihin, niin siltikin sitä löytää itsensä yleisön sijasta riehumasta haltioituneena taitavasta soitosta. (Tässä välissä kirjoittajat pitivät lakisääteisen tauon - kun ensimmäisenä mainittu bändi alkoi tekemään soundcheckiä illan konserttia varten - siellä oltiin, lavan reunalla, verhojen takana piilossa hihittelemässä).



Suomesta mukaan tuli Osallisuusorkesteri, joka on koottu lahjakkaista musiikinharrastajista akselilla Ivalo-Kaamanen-Sevettijärvi-Inari. He eivät liiemmin päässeet harjoittelemaan yhdessä ennen Rajarockia, vaan jokainen harjoitteli tahollaan, missä ikinä sattuikaan sillä hetkellä oleskelemaan. 

Solution In Blood on toinen suomalainen kokoonpano, he ovat paikallisia nuoria hevijätkiä. Nuoresta iästä huolimatta he ovat varsin eteviä soittajia. Lisäksi lauteille astelevat Torniosta Umpisuoli, sekä Haaparannalta Apparition.

Venäjältä puolestaan vieraaksi on saapuneet Hey, Gagarin!, joka soittelee ilman solistia mukavan leppoisia funkahtavia ja jazziin meneviä soundeja. Yksi bändin jäsenistä soittaa saxofonia, ja onkin hommassaan melkoinen. Scumbriя on myöskin Venäjältä saapunut poppoo, ja he soittelevat HC punkkia, joka myöskin pistää melkoisesti housujen puntit tutisemaan. 

Se siitä tällä erää, soundcheckit jatkukoon ja juhlat alkakoon. Musiikkitalolle siis. Vaikka polokuautolla.

Kaikki kuvat (c) Iina Körkkö, jos ei toisin mainita.

PS. terveisiä Hookkanille ja Matille!

Teksti: Sone & Iina

perjantai 18. lokakuuta 2013

Österreich: Gehen wir los!

Perjantai 18.10.2013

Klo 05.27; Oulun lentoasema

Yöunet jäivät totuttua lyhyemmiksi, kun herätyskello puuttui peliin klo 02.30 ja matka kohti Oulua saattoi alkaa.

Kolikot kaukaloon ja hammastahna tiskille - eikä metallinpaljastin vingahdakaan. Selvisin! Ai joo, sinne Wieniinkin pitäisi vielä päästä. Siispä hammastahna takaisin tuubiin ja suunta kohti liukuportaita, lähtöporttia nro 13 ja Tukholmaan päätyvää lentoa SK4201.

Klo 06.54; Saab 2000 (SE-LSB) - 7A

Opin jotain uutta lentokoneista heti ulko-ovella, kun koneen keulasta tuulilasin alta pilkisti käsi! Nokalla olikin ennennäkemätön pyöreä "kolo", jonka kautta laukkuja ruumaan toimittanut henkilö välitti ohjaamoon paperilappusen. Olipas kätevää.

Teekupitkin ovat täällä käteviä. Tähän mennessä olen oppinut jo, että tee auttaa säilyttämään nestetasapainon lennolla ja kahvilaatu on valittu täällä matkustamon ilmanpaineeseen sopivaksi. Kaikki tämä oli kirjailtu pahvimukin kylkeen.

Kannatti siis tulla, sanoihan Homer Simpsonkin pojan oppivan enemmän lentokentällä, kuin koulussa. Lentäminen on jännää.

Klo 08.39; Stockholm-Arlanda - Terminal 5, utgång 05A

Lentosuunnitelman mukaisesti päädyin Tukholmaan jo toista tuntia sitten. Laskeutumisen jälkeen ohjelmassa oli ohjattu bussikierros asematasolla. Harmi, että ulkona oli vielä kovin pimeää.

Terminaali 5 on aika iso. Koska aikaa Wienin koneen lähtöön oli useampi tunti, päätin hiihtää alueen päästä päähän. Katsottavaa riittää: täällä on isohkot maisemaikkunat, tolkuttomasti kauppoja (joista ainakin yksi on täynnä vodkaa), paljon ihmisiä sekä leikkimaa, jonka ovella on valtava appelsiini. Siitä on kätevää ottaa suunta navigoidessa ympäriinsä. Muita karttoja kun on vaikea tulkita.

Kun Terminaali 5 oli tullut tutuksi, tajusin, että jossain täytyvät olla myös terminaalit 1-4. Löytyiväthän ne. Ensin tulee kulkea vahingossa läpi yksisuuntaisesta ovesta, jonka selkäpuolella lukee "No entry". Seuraavaksi mennään läpi tullista ja seurataan maisemakkunoita, kunnes kenttä terminaaleineen on tullut tutuksi. Kierros jatkuu turvatarkastuksen kautta päättyen lopuksi tutulle appelsiinille. Alunperinhan halusin kuitenkin vain tietää, miltä mahtaa näyttää SkyCityssä ja olisiko SkyBridgeltä parempi näkymä kiitotielle.

Täytyyhän reissusta ottaa kaikki irti - ei tänne liian usein pääse ja aikakin kuluu mukavasti. Onko Tom Hanksin elokuva "Terminaali" muuten tuttu?

Lentokentälläkin on jännää - maailman seitsemänneksi parhaaksi valittu kaupunki saa kyllä yrittää tosissaan, heheh.

Ai niin, näkymäthän olivat mainiot - ostosmatkailijalle. Jospa näköalapaikka löytyisi sitten Wienistä... sinnehän vie OS0312 puolen tunnin kuluttua.

Klo 10.55; Airbus A319 - 19F

"We drive, you fly" sanovat kupit täällä - kyseessähän on siis tällä kertaa lentokenttäkyydityksen mainos.

Yhdentoista kilometrin korkeudessa paistaa aurinko ja pakkastakin on vain vaivaiset viitisenkymmentä astetta. Vajaan tunnin jäljellä olevaa lentoaikaa lyhentää ruudulla pyörivä piilokamerashow. Onko kukaan koskaan matkustanut S-Bahnilla? Huhun mukaan numerolla 7 varustettu kyyti kuljettaa matkalaisen hotellille. Vielä kun tietäisi, millaisen härvelin kyljestä numeroa alkaisi etsiä...

Klo 12.44; S-Bahn nummer 7

Lentosuunnitelma piti jälleen paikkansa ja matkalainen löytyi lopulta Wienistä, kuten oli tarkoituskin. Seurattuaan loputtomasti harhaanjohtavasti mutkittelevia Ausgang/Exit -kylttejä, löysi hän viimein tiensä pyöröovihirvityksestä ulos, takaisin sisään, geradeaus, rechts, S-Bahn-pysäkille ja lippuautomaatille. Kun automaatti oli lahjottu, tulikin jo kiire laiturille nro 1. "Bitte einsteigen!"

Kyydissä on tarkoitus pysyä WienMitte -asemalle saakka ja vaihtaa sitten tämä ratikan ja junan risteytys metroon, jolla loppumatka hotellille taittuu.

Klo 14.49; Hotel Bellevue, 504, Wien

Okei, S-Bahn toi perille erään kauppakeskuksen liepeille. Kylttiä kyltin perään ja vihreää U4-linjaa hakemaan. Pääsin viimein metropysäkille ja totesin etsimäni junan Heiligenstadtiin odottavan paikallaan. Määränpääntarkistus puhelimen muistiosta kahdessa sekunnissa ja loikka kohti junaa kolmessa - juuri sopivasti aikaa ehtiä tarttua sulkeutuvan oven kahvaan ja todeta säälivä katse nyt jo liikkuvan metron ikkunasta. Juuri kuin elokuvissa - huippua siis. Seuraava vuoro samaan suuntaan kelpuutti minut kyytiinsä viiden minuutin odotuksen jälkeen.

Metrolla matkustin kymmenisen minuuttia Friedensbrücken asemalle, josta matkaa hotellille oli oppaan mukaan vielä 500 metriä. Mutta mihin suuntaan?

"Können Sie bitte mir raten?" "Wo liegt die Althanstraße?" Jukupätkä, kun oli hauskaa harjoitella saksaa. Ja löytyihän se hotellikin lopulta, juuri sieltä, minne toisessa hotellissa neuvottiin.

Hotelliin saapuessa kirjauduttiin huoneisiin ja saatiin tervetuliaispaketin mukana mm. viikonlopun ohjelma, paperilehtiö ja kuulakärkikynä. Ai niin, julkisen liikenteen lippu löysi myös tiensä taskuun. Jollain Bahnilla pitäisi päästä 50 minuutin sisällä... johonkin.

Klo 19.52; Hotel Bellevue

Nythän tämä alkaa pysyä jo lapasessa. Onnistuin siis matkaamaan ratikalla WienXtran tiloihin muuhun porukkaan sulatuneena. Jollei ratikkalippua jo löytyisi taskusta, olisi pummilla matkustamisen kiusaus sivumennen sanoen suuri - kukaan ei ole tähän mennessä kysynyt lippujen perään.

Määränpäässä käytiin lyhyesti läpi viikonlopun ohjelma ja BarCamp-toimintamuoto. Homman selvittyä patikoitiin seisovan pöydän ääreen.

Joko tässä olisi tarpeeksi juttua yhdelle päivälle? Aika paljon sitä kerkeää, kun herää ajoissa. Joko mainitsin, että matkustaminen on melko jännää, eikä yhtään hullumpaa?

Jesse

Jesse-shown ainoa vieras yksin Itävallassa - mikä voisi mennä vikaan?

Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Jessen koettelemuksia neljän päivän aikana Youth BarCamp -tapahtumassa Itävallan Wienissä. Kaikki tekstit koottuna tämän linkin takana.

torstai 17. lokakuuta 2013

Österreich: Wir beginnen



Torstai 17.10.2013

”Hae sinne! Heti, ymmärrätkö! Hae nyt, jumaliste!”

Muun muassa näillä sodank- siis sopivan seremoniallisilla saatesanoilla toivotettiin Jesse jokunen viikko sitten tervemenneeksi matkalle Itävallan pääkaupunkiin Wieniin – mutta miksi?

Kenenkään sietokyky ei ole virallisesti ylittynyt, vaan psykoanalyysin synnyinmaassa järjestetään 18. – 20.10. kuuden eri Euroopan maan yhteinen nuorisotapaaminen Youth BarCamp, jonne osastaan vielä kovin hämmentynyt radiotoimittajanalkukin siis lähetetään. Tapahtuma kerää yhteen 16-24-vuotiaita nuoria Itävallasta, Suomesta, Belgiasta, Espanjasta, Saksasta sekä Iso-Britanniasta, ja sen tarkoituksena on antaa osallistujille mahdollisuus keskustella muiden muassa EU:n nuorisostrategian toteutuksesta ja nuorten mahdollisuuksista osallistua verkkovaikuttamiseen.

Wienin nuorisotoimisto WienXtran järjestämässä tapahtumassa osallistujia on yhteensä 70, joista suomalaisia kymmenen. BarCamp-toimintamuodossa osallistujat tuottavat tapaamisen sisällön ja valitsevat keskustelunaiheet itse. Etukäteen haluamiaan aiheita on voinut ehdottaa myös tapahtuman kotisivulla.

Kaikkiaan kaksi kappaletta – siis vajaat satakunta sanaa – asiatekstiä saa riittää. Tästä eteenpäin Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Bussioppaan lokikirjastakin tutun Ralliraidan kartturin ja Jesse-shown ainoan vieraan koettelemuksia neljän päivän matkan aikana Itävallan Wienissä.

Reissutoimittajan lentolaukku (punainen, neljä pyörää ja vetokahva, mummolasta lainattu) on pakattu, kamera (pinkki, samansävyisessä kotelossa) ladattu ja herätyskello (hyväksi havaittu) viritetty. Matka alkaa huomisaamuna Oulun lentoasemalta klo 06.05. Välipysähdys tehdään aamupäivällä Tukholmassa ja pidempi pysähdys iltapäivään mennessä Wienissä. Olettaen että hämmennystä on viikonlopun aikana aiheutettu riittävästi, käännytään kotimatkalle samaa reittiä noudattaen aikaisin maanantaiaamuna.

”Pidä hauskaa, mutta älä liian” oli yksi tämänkertaisista kultaisista ohjeista, joita reissuunlähtijä sai Aaltoselta mukaansa. Asioiden todellinen laitahan selviää kuitenkin aina nettiyhteyden mukaan tästä puhelimella päivittyvästä matkakertomuksesta, joten tulehan siis pian takaisin.

Jesse

Jesse-shown ainoa vieras yksin Itävallassa – mikä voisi mennä vikaan?

Österreich-merkinnällä varustetut tekstit kuvaavat Jessen koettelemuksia neljän päivän aikana Youth BarCamp -tapahtumassa Itävallan Wienissä. Kaikki tekstit koottuna tämän linkintakana.

torstai 3. lokakuuta 2013

Elämä lapselle -konserttimatka 2013





 Tiistai:
Elikkäs siis tiistaina 17.9 Torniosta ja Keminmaasta lähti joukko nuoria ja 4 ohjaajaa bussilla kohti Helsinkiä. Eka päivä meni siis kokonaan matkustamisessa. Bussimatkahan meni rennosti hyvässä seurassa. Illalla olimme perillä Lohjan leirikeskuksessa jokka oli sattuneista syistä mettän keskellä:D

Keskiviikko:
 (päivä)
Siispä keskiviikko aamuna suuntasimme kohti Helsingin keskustaa. Käväsimme (ajoimme vain ohi) huvilakadulla joka kyllä tunnetaan paremmin nimellä pihlajakatu salkkareista. Siitähän me siirryttii forum/kamppi alueelle shoppailemaan josta taas illan tultua lähdimme kohti Hartwall areenaa katsomaan 20-vuotis elämä lapselle juhlakonserttia, mutta kasi ohjaajaa ja kaksi nuorta (eli siis Lotta ja Alisa jotka kirjotti tämän) lähtivätkin areena bäkkärille lehdistötilaisuuteen haastattelemaan konsertissa esiintyviä esiintyjiä

(ilta)
Aluksi lehdistötilaisuus alkoi Elämä Lapselle-konsertin esittelemisellä, jonka aikana esiintyjiä alkoi tulla huoneeseen ja kun Robin tuli, meille alkoi tulla pieniä hengitysvaikeuksia.

Ekana menimme haastattelemaan Reckless lovea joka sattui olemaan siinä vieressä ja vapaa:)
Se haastattelu ei kyllä menny vielä ihan putkeen jännityksen vuoksi...






 



Toisena menimme Satin Circuksen ihanien poikien tykö<3 Tämä haastattelu menikin jo paremmin teknisistä ongelmista huolimatta:D



Tämän haastattelun jälkeen pyörimme hetken ympyrää ja etsimme vapaata julkkista haastateltavaksi.
Kohdallemma osui sopivasti myös ulkomailla tunnettu Isac Elliot:3 Ikkehän oli pidempi mitä luulimme:D Iken silmät olivat ihanat ja ne lumosivat meidät täysin:D ja hän oli muutenki todella mukava ja suloinen.











Sen jälkeen menimme haastattelemaan varmaanki maailman ihaninta poikaa maailmassa, eli siis Robinia<3
Haastattelu sujui todella hyvin ja henkikin kulki jo normaalisti.








Viimeisinpänä muttei vähäisimpänä menimme haastattelemaan Cheekkiä! Luulemme että hänellä on huono kuulo koska hän tuli kokoajan lähemmäksi mikrofonia ja meitä ja lopulta pyörimme melkein ympyrän.






Tilaisuuden lopuksi saimme
 lahjakassit joka sisälsi leipää,
saippuoita ja iiiiiihanan
 kuutti-pehmon<3







Lehdistötilaisuuden jälkeen siirryimme Hartwall areenan katsomoon seuraamaan itse konserttia. Olemme seuranneet konserttia aijemmin vain telkkarista joten oli hienoa olla itse paikalla todistamassa tätä 20-vuotis juhlakonserttia joka oli aivan mahtava!!! Olimme sitte takaisin lohjalla puoliltaöin ja nukuimme hyvät yöunet.

Torstai:
Torstai-aamuna lähdimme ajelmaan rennosti kohti pohjoista. Matka ei kyllä ollut ihan mutkaton bussin hajoamisen johdosta mutta oli hauskaa ja pääsimme onnellisesti perille:) EMME UNOHDA TÄTÄ IHANAA MATKAA IKINÄ! Love ya<3

<3: Lotta & Alisa
                                                                                                                                     Kuvat: Lusku:)

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Ruma ja kallis

Tänään radiokerhossa tehtävänäni oli etsiä rumin ja kallein esine kauppakeskus Rajalta. Niinpä minulle annettiin käteen järkkäri ja lähdin metsästämään ruminta ja kalleinta esinettä.
Tehtävä oli hieman hankala. Kauppakeskuksessa kuvausta ei katsota oikein hyvällä, mitä olen kuullut. Kuitenkin otin noin seitsemän kuvaa ja koin vetäneeni vesiperän, mutta palaute niistä oli hyvää. 

Kuvassa kauppakeskuksen etupiha. Hieman ankea, maassa paperia. Takana roskalaatikon luona on lasinsirpaleita. 
Kuvassa kellovalikoima. Kuvan värillisessä kohdassa oli kallein kello, minkä näin.

Lauri 

maanantai 30. syyskuuta 2013

Hei!



Nimeni on Ville Vuoti olen 27–vuotias muusikko Oulusta. Torniossa olen majaillut vuodesta 2007 lähtien. Tällä hetkellä toimin sivutoimisesti muusikkona The Meänland ja Jarnna yhtyeissä. Nuorisotyö on aina kiinnostanut ja nyt olenkin miettinyt vakavasti hakevani sitä opiskelemaan. Olen tässä pari viikkoa nyt kiertelemässä ja tutustumassa tiloihin, ihmisiin sekä työtehtäviin. Lisää voin kertoa sitten vaikka kasvotusten. Näkemisiin!